Oi on tiehyt Luojan luoma, polku polkema inehmon, etkö nähnyt poiuttani, kultaista omenatani, hopeaista sauvoani?
TIEN ÄÄNI:
On on huolta itsestäni, huolimatta poiastasi, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille: joka koiran juostavaksi, ratsahan ajeltavaksi, kovan kengän käytäväksi, kannan karskuteltavaksi.
ÄITI:
Muisti mennyt on pilalle, tien ravihin vierähtänyt, tieltä kansan kulkemalta!
Onhan aamusta varahin, läpi päivän helteisimmän ihka iltamyöhään saakka sitä käyneet ihmislaumat: kehdosta koto-kisoihin, sieltä lemmen luhtiloihin uupuneina uinumahan pettymyksen pieluksilla, nauttimahan, nielemähän karvahinta kannikkata katumuksen kahmaloista: — josta jatkui jalka polku kangastuksen kaukomaille, veräjille vierahille, — — — — missä vielä ihmiskunta väsymättä vaikeroipi etsiskellen nautinnoita Elon pellon pientareilla.
(Noustessaan mäkeä ylös huomaa hän tammen, seisahtuu sen juurelle, nostaa kätensä rukoillen tammea kohden.)
Oi sä tammi, puu jumalan, pyhän pihlajan veroinen, etkö nähnyt milloinkana juurellasi poikoani uhrijuhlissa mukana, ohran lyhde olkapäillä, mesimaljakko käsissä?
TAMMEN ÄÄNI:
Ei oo aiat, niinkuin ennen uhrijuhlien ajoilla, jolloin kansat juhlamielin, sydän antihin sulaen, saapui aamuin, saapui illoin, sydänyöllä, keskipäivin, sylinsä jyviä täynnä, anti taakat hartioilla jumalien juotavaksi, luonnotarten luotavaksi.