En ma nähnyt poikoasi — — en oo häntä — enkä muita —!
Ei kule nykyinen kansa uhriteitä ehtohetkin uhrilehdon liepehelle alle pihlajan tai tammen, missä mielet hiljenneinä sauhun pyörtehin samosi luokse Luojan kaikkivallan.
Nyt on huolta itsestäni, huolimatta poiastasi, kun olen koville luotu, päiville ylen pahoille: pinopuiksi pilkkumahan, haloiksi hakattumahan, riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan, itse uhriksi aleten himolle rahanhimoisen, ihmisen, ilon janoisen.
ÄITI (kauhistuen):
Saastutettu uhrilehto? — — Pyhä alttari rikottu? Kyll' on syytä itkeäsi, valitella, voivotella, oman kohtalon kovuutta. Siksi et sanoa taida polon poikueni teitä.
(Kuu loistaa taivaalla entista kirkkaampana.)
Jospa joutuisin jotenkin tuonne kummun kukkulalle, sieltä on näky isompi, kauemmaksi kantavainen.
(Huomaa kuun, kumartaleikse kuulle.)
Oi on kuuhut Luojan luoma, lyhty syksy-yön pimeän, joka Korkeimman kädessä kierrät mannut manterehet. kurkistat joka kylähän, pihoihin ja pirttilöihin, — etkö nähnyt poikoani, kultaista omenatani, hopeaista sauvoani?