Kierrellyt olen kyliä, mantereita matkustellut, nähnyt niityt, lehdot, korvet, kujat, aitat, porstuatkin, pihamailta pilkistellyt seinä luukusta tupihin, nähnyt niitä, nähnyt näitä, iloa lyhyt-ikäistä, itkun pirttejä eniten, kosolta surun koteja, mutt' en nähnyt poikoasi kadonnutta, kaivattua, en iloissa, en suruissa majasissa maallisien.
Katseheni eivät kanna taakse taiallisen verhon, jossa kuolema asuvi, hengettömät liitelevät Tuonelan pimeän virran hämärillä rantamilla, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille, öitä yksin kulkemahan, pakkasella paistamahan, talvet tarkoin valvomahan, késäksi katoamahan.
ÄITI:
Kiitos kuuhut, Luojan lyhty, todistaja yö elämän, inhojen inehmon töiden, joita he häpeän tähden, pimeällä peittelevät!
Sinä poistit silmiltäni epäilyksen viime verhon etsimästä poikoani elävitten einehiltä.
Viel' on aikoa vähäinen hetki aamun koittehesen, ennenkuin herääpi heinä, havahtuupi niityn nurmi, saapi valveille kanerva, minun väistyä välehen toisen on tajunnan maille: taian maille, Tuonen maille, missä viipyvi väkisin (peljästyen ja kauhuissaan) — — taikka ehkä ehdoin tahdoin — — poikani, sydän käpyni.
Laskeutuu hiljaa alas mäeltä. Seudun yli laajenee kiiltävän kuun valossa kimmeltävä härma. Kuuluu soitto, jossa erottua katkelmia Tuonelan joutsenen laulusta.
Maahisia, keijukaisia ja sinipiikoja leijailee ylt'ympäri.
Tuttu tunnettu tuo soitto, sävel sielun seestynehen, taivahisiin tahtovaisen. — —
Kuolema sen kerran soitti, kajahdutti kanteleella kehtolauluksi inehmon, väsymystä värjöttävän.