(Kumartuu ottamaan yhden kyyneleen käteensä.)
Mikä kiille, loisto, välke, kalvossa sen kiilteleepi?
En ma tunne välkettänsä katumuksen kallihiksi hopeaksi, hohtavaksi, kullaksi en puhtauden, — — timantiksi tiedon on se liian kirkas, kimmeltävä, — — mikä välke lie — en tiedä.
ÄITI (huutaen):
Etkö tiedä? — — Kuule, Louhi, se on kiille rakkauden, kimallus kiven jaloimman, joka hehkuu aamuin illoin, öin ja päivin lakkaamatta ilman aurinkoa kuuta, revon-tulten riehuntata, taikka tähtein välkyntätä.
Nyt ne sulle silmistäni lahjuksiksi ma siroitan. jotta tarkoin kertoelet missä piillee poikueni rinnoiltani riistäytynyt?
LOUHI:
Ei oo mulla oikeutta lahjuksilla lahjottuna julki tuoda Tuonelasta tietoja todellisia sinne mailta suistuneista.
Lie hän istuen rekehen. korjahan kovan, tulisen, vuoren rotkoon luiskahtanut?
Oisko uhkuhun uponnut,
meren jäälle jähmettynyt?