Tuoni, taita korjahasi viitakkeella vaimo vanha!
Kädestä hänet taluta Tuonen tummalle joelle. pyhän virran pengermälle, luokse poikansa poloisen, unessansa uinuvaisen. — — jotta äiti sen hereille herättäisi hengen voiman, rakkauden, rauhan tuojan, suloisella suutelolla.
Joko nyt on vaatimukset tyydytetty — — —?
LOUHI:
— — — Täydellensä
Todet uskon nyt totiset.
Minä poikasi ihanan panin hirvet hiihtämähän, jalopeurat jaksamahan, ruunat suuret suistamahan, varsat valjastelemahan, punnuksiksi painaviksi Vaa'an kuppihin visuhun.
Hän ne kaikki mahtavasti suoritti urohon lailla, mutta puuttui vielä pieni vaakakupista kipene punnuksista Kauon puolla. Silloin työnsin poikuesi pyhän linnun pyyäntähän, jolloin Vaaka varmastikin voiton soisi voittajalle. Nyt en tuota tunnekkana mi on tullunna tuhoksi, esteheksi ennättänhä, kun ei kuulu jo tulevan tyttöä anelemahan.
(Louhi katoaa. Tuonen joutsenen laulu kuuluu voimakkaasti, hämäryys selkenee ja etäämpää siintää Tuonen virta.)
ÄITI (luoden katseensa virralle päin):
Tuollahan on Tuonen virran penger pehmoinen levätä, ken levon on tarpehessa.