Mies ei vastannut tähän ilmeiseen uhkaukseen; muiden tavoin hänkin pelkäsi suuresti Savrolan voimakasta valtiasluonnetta sekä sitä valtaa, mikä tällä oli alhaisonkin keskuudessa. Äänettömyyden katkaisi Godoy, joka sanoi, että valiokunta oli jo ratkaissut asian. Sen vuoksi lähetettiin amiraalille kirjelmä, jossa ilmoitettiin, että vangitut sotilaat ammuttaisiin, jos hän ryhtyisi kaupunkia pommittamaan. Jonkin ajan kuluttua kokous päättyi.
Savrola jäi jälkeen katsellen, kuinka jäsenet verkalleen poistuivat keskenään haastellen. Sitten hän nousi ja astui pieneen huoneeseen, jota hän oli käyttänyt virastonaan. Hänen mielensä oli peräti masentunut. Vähäisyydestään huolimatta haava tuotti hänelle tuskaa; mutta vieläkin pahempaa oli se, että hän havaitsi vihamielisten voimien sekaantuneen työhönsä; hänen valtansa puolueen keskuudessa alkoi vähetä. Hän oli ollut korvaamaton, niin kauan kuin voitto näytti vielä epävarmalta; nyt valmistuttiin jatkamaan työtä hänen avuttaan. Hän muisteli kaikkea, mitä sinä päivänä oli kokenut, kauheata yöllistä kohtausta, kiihtymystä ja levottomuutta taistelun kestäessä, aukiolla sattunutta omituista elämystä ja sitten kaiken lopuksi tätä vakavaa asiaa. Mutta hän oli jo tehnyt varman päätöksen. De Mellon hän tunsi kyllin hyvin arvatakseen, minkä vastauksen tämä lähettäisi. "He ovat sotilaita", hän sanoisi; "heidän täytyy uhrata henkensä, jos se on välttämätöntä. Ei yhdenkään sotavangin pitäisi toivoa ystäväinsä tinkivän hänen hyväkseen. Heidän ei olisi pitänyt antautua." Hän saattoi kuvitella, kuinka pelko pommituksen alkaessa muuttuisi julmuudeksi ja väkijoukko toteuttaisi uhkauksen, minkä johtajat olivat lausuneet. Tapahtui mitä hyvänsä, tämän asian ei voinut antaa jatkua edelleen. Hän soitti kelloa. "Pyytäkää sihteeriä saapumaan tänne", hän virkkoi palvelijalle. Mies poistui ja palasi hetken kuluttua seurassaan Miguel. "Kuka nyt on vankilan johtajana?"
"En luule, että siellä on vaihdettu virkamiehiä; he eivät ole ottaneet laisinkaan osaa vallankumoukseen."
"Hyvä, kirjoittakaa johtajalle määräys, että hänen on lähetettävä sotavangit, iltapäivällä tuodut upseerit, suljetuissa vaunuissa rautatienasemalle. Heidän on oltava siellä kello kahdeksan tänä iltana."
"Aiotteko päästää heidät vapaiksi?" kysyi Miguel silmät suurina.
"Aion lähettää heidät turvalliseen paikkaan", vastasi Savrola kaksimielisesti.
Miguel alkoi kirjoittaa määräystä sen enempää puhumatta. Savrola otti käteensä pöytäpuhelimen torven ja soitti rautatienasemalle. "Ilmoittakaa liikennepäällikölle, että haluan puhutella häntä. — Liikennepäällikkökö? — Yhteishyvän valiokunnan presidentti — kuulitteko? Toimittakaa kello kymmeneksi tänä iltana ylimääräinen juna, jossa on tilaa kolmellekymmenelle hengelle. Pitäkää rata vapaana aina rajalle asti — niin — rajalle asti."
Miguel kohotti nopeasti katseensa kirjoituksestaan, mutta ei sanonut mitään. Vaikka hän olikin hylännyt presidentin huomatessaan tämän joutuneen häviölle, vihasi hän silti Savrolaa sydämensä pohjasta. Hänen mieleensä juolahti muuan ajatus.
XXII LUKU
Elämä palkitsee