Paljon oli ennättänyt tapahtua, vaikka oli kulunut vain muutama tunti siitä kun Savrola lähti asunnostaan kiiruhtaakseen raatihuoneelle. Se monimutkainen salaliitto, joka oli monen kuukauden ajan kytenyt kaikessa hiljaisuudessa, oli yht'äkkiä leimahtanut ilmi tuleen maailman näyttämöllä ja vaikuttanut kansoihin sähköiskun lailla. Koko Eurooppa oli hämmästyneenä saanut kuulla siitä äkillisestä ja hirvittävästä mullistuksesta, mikä muutamassa tunnissa oli kukistanut hallituksen, joka oli viiden vuoden ajan vallinnut Lauraniassa. Taistelussa, joka oli raivonnut koko yhdeksännen päivän syyskuuta, oli saanut surmansa tai haavoittunut lähes neljätoistatuhatta henkeä. Aineellinen vahinko oli ollut suunnaton. Senaatti oli liekeissä, palatsi oli tuhottu; roskaväki ja kapinoitsijat olivat ryöstäneet putipuhtaiksi nämä molemmat rakennukset ja sen lisäksi vielä useita myymälöitä ja yksityisasuntoja. Tuli kyti yhä vielä useissa osissa kaupunkia; monessa kodissa oli tyhjiä paikkoja ja itkeviä naisia; kaduilla keräilivät ambulanssit ja puhdistuslaitoksen ajurit ruumiita. Se oli ollut kohtalokas päivä valtion aikakirjoissa.
Ja koko tämän hirvittävän ajan Lucil oli odottanut kuunnellen kiväärien räiskettä, joka kajahteli toisinaan etäisenä ja katkonaisena, toisinaan lähempää ja yhtämittaisena; se muistutti raivostuneen jättiläisen ääntä, joka milloin aleni äreäksi murinaksi, milloin yltyi äänekkääksi herjausryöpyksi. Hän oli kuunnellut murheellisena ja jännittyneenä, kunnes se hukkui tykkien kaameaan jyminään. Aika ajoin vanha emännöitsijä koetti häntä lohdutella valmistelemalla aineellista hyvää — keittoa, piiraita ja muuta sellaista — ja näiden proosallisten toimitusten väliajoilla Lucil koetti ylentää mieltään rukoilemalla. Kello neljään saakka, jolloin hän sai Savrolalta tiedon palatsissa tapahtuneesta murhenäytelmästä, hän ei ollut uskaltanut liittää tämän nimeä pyyntöihinsä; mutta siitä pitäen hän rukoili armeliasta sallimusta pelastamaan tuon rakastetun miehen hengen. Molaraa hän ei surrut; hirvittävä ja julma oli tämän kuolema, mutta Lucil ei voinut tuntea menettäneensä mitään; kuitenkin ajatus, että presidentti oli surmattu hänen tähtensä, täytti hänen sydämensä kamalalla syyllisyyden pelolla. Jos niin oli laita, silloin oli muuri murrettu vain antaakseen tilaa toiselle. Psykologi saattoi kyynillisesti vakuuttaa, että väkivalta ja kuolema olivat ainoat esteet, jotka nyt enää voivat hillitä hänen kiintymystään Savrolaan, sillä ennen kaikkea hän rukoili tämän paluuta, jotta ei jäisi ypöyksin maailmaan.
Rakkaus tuntui nyt ainoalta, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle, mutta se teki elämän todellisemmaksi, voimakkaammaksi väriltään kuin noina kylminä päivinä, jotka hän oli viettänyt keskellä palatsin loistoa, valtaa ja ihailua. Hän oli löytänyt, mitä häneltä oli puuttunut, ja samoin oli hänen ystävänsäkin. Lucilista tuntui ikäänkuin nousevan päivän säde olisi osunut kristallisärmiön sateenkaareen tai värittänyt vuoren lumihuipun rusohohteelle, kullalla ja purppuralla. — Savrolassa oli rakkauden hurja hehku saattanut kunnianhimon tasaiset sinervät liekit näkymättömiksi. Ihmissielu joutuu maailman sulatusmuotissa monen jalostavan vaikutuksen alaiseksi. Hän tunsi mielessään ja ajatustavassaan tapahtuneen muutoksen; hän ei enää heiluttaisi hattuaan sallimukselle, rohkeuteensa hän oli nyt lisännyt varovaisuuden. Siitä hetkestä pitäen, jolloin hän oli nähnyt tuon kurjan, inhottavan ruumiin virumassa palatsin portailla, hän oli tuntenut uusien voimien rupeavan vaikuttamaan elämässään. Toiset harrastukset, toiset toiveet, toiset pyrkimykset olivat vallanneet hänen mielensä. Hän etsiskeli entisestä eroavia ihanteita ja uutta onnellisuuden muotoa.
Perin uupuneena hän kulki tietään asunnolleen. Kuluneet neljäkolmatta tuntia olivat olleet yhtämittaista suunnatonta jännitystä, ja nyt hän tunsi tulevaisuuteensakin nähden suurta levottomuutta. Toimenpide, johon hän oli ryhtynyt kumotessaan valiokunnan päätöksen ja lähettäessään vangit ulkomaille, oli sellaisia tuloksia, joita hän ei voinut oikein arvostaa. Hän oli vakuuttunut siitä, että toisin ei voinut menetellä; eikä hän välittänyt seurauksistakaan sanottavasti, mikäli oli kysymys vain hänestä itsestään. Hän ajatteli Moret'ta — urheaa, äkkipikaista Moret-poloista, joka oli luullut saavansa maailman tolalleen yhdessä ainoassa päivässä. Moisen ystävän menettäminen oli ollut hänelle raskas tappio, sekä yksityisesti että valtiollisesti. Kuolema oli riistänyt häneltä ainoan epäitsekkään ihmisen, ainoan johon hän saattoi turvautua hädän hetkellä. Hänen sielunsa täytti väsymys, inho koko kamppailua kohtaan, halu saada rauhaa. Päämäärä, jonka hyväksi hän oli niin kauan kamppaillut, oli melkein saavutettu, mutta nyt se näytti vähäarvoiselta, nimittäin Lucilin rinnalla.
Vallankumouksellisena hän oli jo ammoin järjestänyt omaisuussuhteensa sellaisiksi, että saattoi tulla toimeen vieraassa maassa, jos hänen täytyi paeta Lauraniasta; ja nyt hänen mielensä valtasi voimakas halu poistua täältä kamppailun ja verilöylyn näyttämöltä ja lähteä elämään yhdessä sen ihanan naisen kera, joka häntä rakasti. Hänen ensimmäinen velvollisuutensa oli tosin järjestää hallitus sen sijaan, jonka hän oli kumonnut. Mutta ajatellessaan karkeasyisiä edustajia, viranpyydystäjäin halpamaista, matelevaa joukkoa, heikkoja, epäröiviä, arkoja virkaveljiään, tuntui hänestä melkein siltä, ettei välittäisi yrittääkään; niin suuri oli muutos, jonka muutamat tunnit olivat aiheuttaneet tässä päättäväisessä ja yritteliäässä miehessä. Lucil nousi häntä vastaan, kun hän astui sisään. Kohtalo oli todellakin ajanut heidät yhteen, sillä Lucililla ei ollut mitään muuta toivoa elämässään eikä ainoatakaan ihmistä, jonka puoleen hän olisi voinut kääntyä apua saadakseen. Ja kuitenkin hän katsoi tulijaan kauhu katseissaan.
Savrolan valpas mieli arvasi hänen epäilyksensä. "Koetin pelastaa hänet", hän selitti, "mutta tulin liian myöhään vaikka haavoituinkin koettaessani pyrkiä perille oikotietä."
Lucil huomasi hänen sidotun käsivartensa ja silmäili häntä rakkautta uhkuen. "Halveksitko minua suurestikin?" hän kysyi.
"En", Savrola vastasi; "minä en naisi jumalatarta".
"Enkä minä filosofia", virkkoi Lucil.
Sitten he suutelivat toisiaan, ja siitä pitäen heidän keskinäinen suhteensa oli mitä yksinkertaisin.