Mutta päivän ponnistuksista huolimatta Savrolalla ei ollut aikaa levätä. Paljon oli tehtävää, ja kaikkien niiden lailla, joiden on raadettava suunnattomalla voimalla lyhyt aika, hän turvautui lääkkeiden apuun. Hän kävi pienen kaapin luo huoneen nurkkaan ja kaatoi itselleen väkevää lääkettä, joka korvaisi unen ja antaisi hänelle uutta tarmoa ja kestävyyttä. Sitten hän istuutui ja alkoi kirjoitella määräyksiä ja ohjeita sekä merkitä nimeään lukemattomiin papereihin, jotka hän oli tuonut kerallaan raatihuoneelta. Nähdessään hänen syventyneen työhön Lucil vetäytyi omaan huoneeseensa.
Kello oli yhden tienoissa aamulla, kun ovikelloa soitettiin. Muistaen vanhan hoitajattarensa Savrola riensi alas ja avasi itse oven. Sisään astui Tiro siviilipuvussa. "Olen tullut varoittamaan teitä", hän selitti.
"Mistä?"
"Joku on ilmoittanut valiokunnalle, ette te olette vapauttanut vangit. Ne pitävät ylimääräistä kokousta. Luuletteko voivanne pitää ne aisoissa?"
"Tuhat tulimmaista", virkkoi Savrola miettiväisenä. Hetkisen kuluttua hän lisäsi sitten: "Minä lähden sinne."
"Tien varrelle on aina rajalle asti järjestetty hevosia", sanoi luutnantti. "Presidentti käski minun toimittaa ne siltä varalta, että hän haluaisi lähettää hänen armonsa pois täältä. Jos päätätte luopua leikistä, niin voitte paeta niitä käyttämällä; ne ovat tilatut minun nimeeni."
"En tarvitse niitä", vakuutti Savrola. "Olette varsin ystävällinen ajatellessanne sitä; mutta minä olen vapauttanut tämän kansan tyrannista, ja nyt on koetettava vapauttaa se omasta itsestään."
"Te olette pelastanut toverieni hengen", sanoi nuorukainen; "voitte luottaa minuun."
Savrola katsahti vieraaseensa, ja hänen mieleensä juolahti muuan ajatus. "Nuo hevoset tilattiin kuljettamaan hänen armonsa puolettomaan paikkaan; parasta olisi käyttää niitä siihen. Tahdotteko saattaa häntä?"
"Onko hän tässä talossa?" kysyi luutnantti.