"Se on Sukkanauhan ritarikunnan merkki", vastasi luutnantti, "kaikkein arvokkain Englannissa."
"Vai niin, entä mikä teillä on itsellänne?"
"Minullako! Oh, se on Afrikan-mitali. Minä olin mukana vuosina 86 ja 87." Kuten Savrola oli aavistanut, hän oli tavattomasti mielissään tästä kysymyksestä.
"Se mahtoi olla omituinen elämys teille, joka olette niin nuori."
"Se oli hemmetin hyvää urheilua", sanoi luutnantti päättäväisesti. "Olin mukana Langi Talin luona. Minun eskadroonani joutui ajamaan takaa lähes peninkulman matkan. Keihäs on ihana ase. Englantilaisilla on Intiassa eräs urheilu, jota he nimittävät sianpistäjäisiksi; en ole koskaan yrittänyt sitä, mutta kyllä minä tiedän paremmankin."
"No, pian voitte saada toisenkin tilaisuuden. Me näytämme saavan ikävyyksiä Englannin hallituksen taholta."
"Luuletteko, että sota käy mahdolliseksi?" kysyi nuorukainen kiihkeästi.
"Tietysti", virkkoi Savrola, "sota kääntäisi kansan huomion sisäisestä agitaatiosta ja uudistusliikkeestä. Presidentti on ovela mies. Voimme joutua sotaan. Minä en puolestani tahtoisi ruveta ennustelemaan; mutta haluaisitteko sitä?"
"Luonnollisesti haluan; se on minun ammattiani. Olen kyllästynyt maleksimaan sylikoirana tässä palatsissa; kaipaan taasen leiri-elämää ja satulaa. Sitä paitsi englantilaisia vastaan kannattaa taistella, kyllä silloin saadaan laukata. Langi Talin luona minulla oli seurassani eräs heikäläisistä upseereista, muuan luutnantti; hän saapui katselijana, seikkailuja etsien."
"Miten hänen kävi?"