"Niin, nähkääs, me ajoimme vihollista takaa aina vuorille asti ja pitelimme sitä aika pahoin. Juuri kun me nelistimme eteenpäin, näki hän erään joukon pyrkivän muuatta metsikköä kohti ja tahtoi katkaista siltä tien. Minä sanoin, ettemme ennättäisi; hän veikkasi kuusi neljää vastaan, että joutuisimme ajoissa perille, ja niin minä lähetin parven ratsumiehiä — minä komensin nähkääs eskadroonaa sinä päivänä. Hän lähti niiden mukaan suoraa päätä — mutta minä ikävystytän teitä?"
"Päin vastoin, kuuntelen erittäin mielelläni; entä sitten?"
"Hän oli väärässä; vihollinen pääsi metsään ensiksi ja ampui hänet aukealle. Meidän miehet toivat hänet takaisin; hän oli saanut säärensä ison valtimon lävistetyksi; siitä ei tule mikään pitkällinen juttu. Hän sanoi vain: 'No niin, te voititte, mutta kuinka hemmetissä te voitte saada maksun, se on minulle käsittämätöntä. Pyytäkää veljeltäni — Kuninkaan keihäsväestä.'"
"Ja sitten?"
"Niin, minä en löytänyt valtimoa sitoakseni sen, eikä saapuvilla ollut yhtään lääkäriä. Hän kuoli — oivallinen mies!"
Luutnantti vaikeni hiukan häpeissään siitä, että oli jutellut niin paljon sotaseikkailuistaan. Savrolasta tuntui ikäänkuin hän olisi katsahtanut uuteen maailmaan, palavamielisen, huolettoman, sotaisan nuoruuden maailmaan. Hän oli itsekin kyllin nuori tunteakseen jonkin verran kateutta. Tuo nuorukainen oli nähnyt sellaista, mitä hän ei ollut itse saanut kokea; hänellä oli kokemuksia, jotka opettivat hänelle seikkoja, joita Savrola ei ollut milloinkaan saanut oppia. Heidän elämänsä olivat olleet erilaisia; mutta jonakin päivänä hän kenties avaisi tuon oudon sodan kirjan ja saisi mieskohtaisen vaaran eloisassa valaistuksessa lukea sen sisältämiä opetuksia.
Sillä välin tanssi oli seurannut toistaan ja ilta kulunut. Etiopian kuningas oli poistunut kammoksuen hunnuttomien naisten keveitä pukuja ja peläten joutuvansa aterioimaan inhoittavien valkoihoisten parissa. Lähestyen Savrolaa presidentti pyysi tätä johtamaan hänen puolisonsa illalliselle. Vieraat muodostivat kulkueen; hän tarjosi käsivartensa Lucilille ja he laskeutuivat portaista. Illallinen oli oivallinen; samppanja oli kuivaa ja viiriäiset lihavia. Pöytää koristi kokonainen tulva harvinaisia ja ihania kämmeköitä; Savrolan ympäristö oli miellyttävä, ja hän istui Lauranian kauneimman naisen rinnalla, joka hänen tietämättään koetti saada hänet valtoihinsa. Ensinnä he juttelivat hauskoista joutavuuksista. Presidentti, joka oli tavoiltaan hienostunut, osoittautui hupaiseksi seuramieheksi ja taitavaksi keskustelijaksi. Savrola, joka nautti säkenöivästä keskustelusta, huomasi olevan kerrassaan vaikeata pysytellä pelkästään virallisen vieraan kannalla, kuten hän tullessaan oli päättänyt. Viinin, älyn ja kauneuden yhdistyneet voimat pyrkivät murtamaan hänen vastarintansa; ennenkuin itse tiesikään hän oli jo yhtynyt haasteluun, tuollaiseen puolittain kyynilliseen, puolittain vakavaan keskusteluun, mikä on niin luonteenomainen aikakaudelle, joka kyselee siitä syystä, että epäilee sitä enemmän koska kyselee.
Venäjän lähettiläs oli sanonut palvovansa kauneutta ja kertonut vierustoverilleen, Ferrolin nuorelle kreivittärelle, että hän piti tämän opastamista illalliselle uskonnollisena toimituksena.
"Sillä te kai tarkoitatte, että se on teistä ikävää", tämä vastasi.
"En ensinkään; minun uskonnossani eivät juhlamenot ole milloinkaan ikävystyttäviä; se on juuri sen suurimpia etuja."