"Eikä niitä juuri olekaan muita", sanoi Molara; "te palvotte epäjumalaa, joka on omaa tekoanne. Jos te jumaloitte kauneutta, niin teidän jumalattarenne seisoo ihmisoikun epävarmalla alustalla. Eikö totta, prinsessa?"
Tarentumin prinsessa, joka istui presidentin oikealla puolella, vastasi, että sekin perusta oli varmempi kuin monen uskonnon pohja.
"Te tarkoitatte, että omassa kokemuksessanne ihmisoikut ovat osoittautuneet kyllin pysyväisiksi? Sen minä kyllä voin uskoa."
"En suinkaan", prinsessa selitti; "tarkoitan vain sitä, että kauneuden rakkaus on yleinen kaikille ihmisolennoille."
"Kaikille eläville olennoille", paransi Savrola. "Juuri kasvin rakkaus synnyttää kukkasen."
"Oh", virkkoi presidentti, "mutta vaikka kauneuden rakkaus saattaakin olla kestävää laatua, niin kauneus itse voi muuttua. Katsokaahan, kuinka kaikki vaihtuu, meidän kautemme kauneus ei ole enää kauneutta seuraavalla kaudella: se, mitä Euroopassa ihaillaan, on Afrikassa rumaa. Se riippuu pelkästään mielipiteestä, paikallisesta mielipiteestä. Teidän jumalattarellanne, arvoisa herra, on yhtä monta muotoa kuin Proteuksella."
"Minä pidän vaihtelusta", sanoi lähettiläs. "Muodon vaihtelevaisuutta minä pidän jumalattaressa ehdottomana etuna. En välitä siitä, kuinka monta muotoa saa katsella kunhan ne vain ovat kauniita."
"Mutta", ehätti Lucil sanomaan, "ette te erota toisistaan sitä, mikä on kaunista, ja sitä, mitä me pidämme kauniina."
"Sellaista erotusta ei olekaan", virkkoi presidentti.
"Meidän ylhäiseen emäntäämme nähden ei todella olekaan", tokaisi lähettiläs kohteliaasti.