"Minä pysyn uskollisena hetken mielijohteelle."
"Te selitätte minun mielipiteeni toisin sanoin. Kauneus riippuu ihmisen oikuista ja muuttuu ajan keralla."
"Katsokaa tuota kuvapatsasta", virkkoi Savrola äkkiä, viitaten suurenmoiseen marmorista veistettyyn Diana-patsaaseen, joka kohosi salin keskellä sananjalkojen ympäröimänä. "Enemmän kuin kaksi vuosituhatta on kulunut siitä kun ihmiset ensinnä sanoivat sitä ihanaksi. Kiellämmekö sitä nytkään?" Kukaan ei vastannut, ja hän jatkoi: "Siinä on viivojen ja muotojen todellista kauneutta, joka on ikuista. Muut teidän mainitsemanne seikat, muodit, tyylit, maut, ne ovat vain meidän puoleltamme onnistuneita taiteen yrityksiä. Taide on kauneudelle, mitä kunnia kunniallisuudelle, vain luonnoton muunteinen muoto. Taide ja kunnia kuuluvat hienostolle; kauneus ja kunniallisuus ovat kyllin hyviä tavalliselle ihmiselle."
Syntyi äänettömyys. Mahdotonta oli olla huomaamatta kansanvaltaista sävyä; hänen vakavuutensa vaikutti heihin. Molara näytti levottomalta. Lähettiläs saapui avuksi.
"No niin, minä aion yhä edelleen palvoa kauneuden jumalatarta, olkoon tämä sitten pysyväinen tai vaihtuvainen" — hän katsahti kreivittäreen; "ja osoittaakseni uskollisuuttani minä tarjoan valssin tuossa ihanassa pyhäkössä, tanssisalissa."
Hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja kumartui ottamaan seuralaisensa hansikkaan, joka oli pudonnut lattialle. Jokainen nousi, ja seurue hajaantui. Kun Savrola asteli Lucilin kera takaisin halliin, he kulkivat puutarhaan johtavan avoimen käytävän ohitse. Lukematon määrä salaperäisiä tulia viitoitti kukkalavoja tai riippui köynnöksinä puista. Polut olivat peitetyt punaisella veralla; viileä leyhkä hyväili heidän kasvojaan. Lucil seisahtui.
"Mikä ihana yö!"
Kehotus oli ilmeinen. Lucil oli sittenkin halunnut päästä puhumaan hänen kanssaan. Kuinka hän oikein menettelikään saapuessaan — perustuslaillisista syistä.
"Lähdemmekö ulos?" hän kysyi.
Lucil suostui, ja he tulivat pengermälle.