Tyttö riensi noutamaan pukua ja hattua. Lucilin valtasi hermostunut jännitys, jonka päätös oli herättänyt. Se oli seikkailua, siitä tulisi elämys, enemmänkin; hän saisi nähdä hänet. Väkijoukko — sitä ajatellessaan hän tunsi lievää pelkoa, mutta sitten hän muisti, että naiset kävivät usein mielenosoitustilaisuuksissa, ja siellä olisi tarpeeksi poliiseja pitämässä yllä järjestystä. Hän pukeutui nopeasti tytön tuomaan pukuun, laskeutui portaikkoa ja astui puutarhaan. Oli jo hämärä, mutta Lucil löysi vaikeudetta tien pienelle yksityiselle portille, jonka hän avasi avaimellaan.

Hän astui ulos kadulle. Kaikkialla oli hiljaista. Kaasulyhdyt loistivat pitkänä kaksoisrivinä, kunnes melkein yhtyivät kaukana taustalla. Muutamia ihmisiä kiiruhti kaupungintalolle päin. Hän seurasi heitä.

X LUKU

Taikasauva

Kaupungintalo oli jättiläismäinen kokouspaikka, missä jo vuosikausia oli pidetty kaikki Lauranian väestön yleiset keskustelutilaisuudet. Sen kivinen julkisivu oli upea ja loistelias, mutta itse rakennuksen muodosti vain suuri sali ja pieni määrä vähäisempiä suojia ja virastohuoneita. Saliin mahtui lähes seitsemäntuhatta henkeä; valkoiseksi maalattuine kattoineen, jota kannattivat rautaiset parrut, ja kaasun kirkkaasti valaisemana se soveltui kaikessa vaatimattomuudessaan hyvin tähän tarkoitukseen.

Lucil joutui sisäänpyrkivien virtaan ja kulkeutui mukana saliin. Hän oli luullut saavansa istumapaikan, mutta suurta ihmisjoukkoa odotettaessa kaikki tuolit oli poistettu salista, ja käytettävissä oli vain seisomatilaa. Tuossa kiinteässä ihmismassassa hän tunsi olevansa vain atomi. Liikkuminen oli vaikeata, palaaminen melkein mahdotonta.

Se oli valtava näky. Lipuilla koristettu sali oli melkein ääriään myöten täynnä; pitkälle parvekkeelle, joka kiersi kolmea sivua, oli ahtautunut väkeä aina kattoon asti; liehuvat kaasuliekit loivat keltaista valoaan tuhansiin kasvoihin. Suurimmalta osaltaan kuulijakunta oli miesväkeä, mutta helpotusta tuntien Lucil havaitsi, että oli saapuvilla toki useita naisiakin. Lavalla salin toisessa päässä sijaitsi tavanmukainen pöytä ainaisine vesilaseineen. Lavan edustalla istui kaksi pitkää riviä sanomalehtimiehiä, jotka laittoivat papereitaan ja kyniään kuntoon — siinä oli kuin jonkinlainen orkesteri. Takana ja yläpuolella oli jälleen tuolirivejä täynnä valtiollisten yhdistysten ja järjestöjen lukuisia valtuutettuja, virkailijoita ja sihteerejä, kullakin rinnassaan seuransa merkkinauha. Moret oli ponnistanut voimiaan ajaakseen liikkeelle koko puolueen, ja hänen oli todellakin onnistunut järjestää valtavin mielenosoitus, mitä milloinkaan oli nähty Lauraniassa. Edustettuina olivat kaikki valtiolliset voimat, jotka olivat nousseet hallitusta vastaan.

Salissa aaltoili äänekäs puheensorina, jota silloin tällöin keskeyttivät eläköön-huudot ja isänmaallisia lauluja kaiuttavat kuorot. Äkkiä tornin kello helähdytti määrälyönnit. Samassa tuokiossa astui oikeanpuolisesta ovesta lavalle Savrola, saattajinaan Godoy, Renos, Moret ja joukko muita huomattavia johtajia. Hän tunkeutui tuolirivin ohitse, kunnes joutui pöytää lähimmälle tuolille, mihin istuutui katsellen rauhallisesti ympärilleen. Nyt kajahti sekasointuinen huutomyrsky, missä jokaisella tuntui olevan eri mielipide. Toisin ajoin kuului siltä kuin olisivat kaikki hurranneet; toisin ajoin pääsi ulvonta ja rääkynä voitolle. Kokous olikin jakaantunut melkein tasan. Uudistuspuolueen äärimmäiset piirit, jotka pitivät Savrolan tanssiaiskäyntiä mitä julkeimpana kavalluksena, ulvoivat raivoissaan; maltillisemmat hurrasivat pitäen häntä miehenä, johon varmimmin saattoi turvautua sisäisten levottomuuksien aikana. Edustajat ja virkailijat, jotka olivat sijoittuneet lavan tuoliriveille, pysyivät äänettöminä ja nyrpeinä ikäänkuin miehet, jotka odottavat selitystä, uskomatta sitä riittäväksi.

Lopulta huudot taukosivat. Godoy, joka toimi puheenjohtajana, nousi ja piti lyhyen puheen, jossa hän varoi vihjaamasta Savrolaan ärsyttävällä tavalla, rajoittuen selittämään vain liikkeen edistymistä. Hän puhui hyvin ja selvästi, mutta kukaan ei halunnut kuunnella häntä, ja kaikki huokasivat helpotuksesta, kun hän kehotti "johtajaamme" Savrolaa puhumaan kokoukselle. Tämä oli keskustellut välinpitämättömänä oikealla puolellaan istuvan valtuutetun kanssa; nyt hän kääntyi nopeasti yleisöön päin ja nousi. Tällöin muuan sinipukuinen mies, joka kuului samoin vaatetettuun pieneen ryhmään, karjaisi: "Petturi ja liehittelijä!" Huutoon yhtyi satoja ääniä; kajahti taasen ulvontamyrsky; toiset hurrasivat laimeasti. Vastaanotto oli varsin vähän lupaava. Moret katseli ympärilleen aivan epätoivoisena.

Kuumuudesta ja ahdingosta huolimatta Lucil ei saattanut kääntää katsettaan Savrolasta. Hän voi nähdä, että tämä värisi tuhahdutetusta kiihkosta. Mielenmaltti oli pikemminkin vain pakollista; väkijoukot panivat hänen verensä liikkeelle, ja noustessaan hän ei kyennyt enää säilyttämään naamiotaan. Hän näytti melkein kauhistavalta odottaessaan siinä mielenosoitusryöppyä vastassa, uhman kuvastuessa jokaisesta piirteestä hänen kalpeissa, vakavissa kasvoissaan ja päättäväisessä ryhdissään. Sitten hän alkoi puhua, mutta sanoja ei voinut ensin erottaa sinipukuisen miehen ja tämän ystävien herkeämättömän ulvonnan vuoksi. Kun hurjaa mellakkaa oli kestänyt viiden minuutin ajan, pääsi lopulta kuulijakunnan uteliaisuus voitolle kaikista muista tunteista, ja yleisö alkoi vähitellen vaieta kuullakseen, mitä johtajalla oli sanottavaa.