Savrola aloitti uudelleen. Vaikka hän puhuikin varsin rauhallisesti ja verkalleen, kantautuivat hänen sanansa kuitenkin salin etäisimpään soppeen. Hän ilmaisi tai kenties vain teeskenteli alussa lievää hermostuneisuutta, ja silloin ja tällöin hän pysähtyi keskellä lausetta ikäänkuin sanoja etsien. Hän sanoi kummastelevansa moista vastaanottoa, Nyt, kun päämäärä oli niin pian saavutettavissa, hän ei ollut odottanut, että Lauranian asukkaat muuttaisivat mieltään. Sinipukuinen mies alkoi ulvoa inhottavaa huutoaan. Syntyi jälleen melskettä, mutta enemmistö halusi nyt kuunnella, ja pian oli hiljaisuus palautunut. Savrola jatkoi. Hän palautti lyhyesti mieliin viime sodan tapahtumat: kuinka he olivat saaneet taistella luodakseen puolueen; kuinka hurjan vastarinnan he olivat kohdanneet ja voittaneet; minkä menestyksen he olivat saavuttaneet uhatessaan tarttua aseisiin; kuinka presidentti oli luvannut heille vapaan parlamentin; miten heitä oli petetty; kuinka sotaväki oli ampunut kansaa. Hänen vakavat, ajatusrikkaat sanansa herättivät hyväksymisen sorinaa. Nämä olivat sellaisia tapahtumia, joissa kuulijat olivat olleet osallisina, ja heitä huvitti saada ne palautetuksi muistiin.
Sitten hän ryhtyi puhumaan lähetystöstä ja siitä ylenkatseellisesta tavasta, millä presidentti oli katsonut voivansa kohdella kansalaisten valtuuttamia edustajia. "Petturi ja liehijä!" karjaisi sinipukuinen mies kuuluvasti mutta siihen ei tullut mitään vastakaikua. "Ja", virkkoi Savrola, "tahdon vielä kiinnittää huomionne tähän asiaan. Ei ole riittänyt vielä sekään, että sanomalehdistö on kuristettu, että kansaa ammutaan kuoliaaksi ja perustuslait kumotaan, vaan yksinpä silloinkin, kun me epäämättömän oikeutemme nojassa kokoonnumme tänne pohtimaan valtion asioita ja päättämään yleisistä kysymyksistämme, vielä silloinkin meidän toimintaamme keskeyttävät hallituksen palkatut kätyrit" — hän katsahti sinipukuiseen päin, ja nyt syntyi vihan sorinaa — "jotka herjahuudoillaan eivät loukkaa vain minua itseäni, vapaata lauranialaista, vaan myöskin teitä, tänne kerääntyneitä kansalaisia, jotka olette kutsuneet minut esittämään teille mielipiteitäni". Tämä sai kuulijakunnan paukuttamaan suosionosoituksiaan ja hurjistuneita katseita suuntautui keskeyttäjiin, jotka kuitenkin olivat jo huomaamattomasti hajaantuneet väkijoukkoon. "Moisesta menettelystä huolimatta", jatkoi Savrola, "ja uhmaten kaikkea vastarintaa, tapahtui se sitten lahjuksien tai luotien voimalla, ostettujen hurraajien tai palkatun ja tunnottoman sotaväen avulla, on se suuri asia, jota me olemme täällä kannattamassa, kuitenkin edistynyt ja edistyy edistymistään, kunnes lopulta meidän vanha vapautemme on saavutettu ja sen riistäjät joutuneet rangaistuksen alaisiksi." Salissa kaikui joka taholta voimakkaita suosionhuutoja. Hänen äänensä oli tasainen eikä suinkaan kova, mutta sanat ilmaisivat säikkymätöntä päättäväisyyttä.
Ja sitten, saatuaan kuulijakunnan valtaansa, hän kohdisti ivailukykynsä presidenttiin ja tämän ammattiveljiin. Jokainen sukkeluus otettiin vastaan hurraten ja nauraen. Hän puhui Louvet'stä, tämän miehuullisuudesta ja luottamuksesta kansaa kohtaan. Kenties, hän sanoi, ei ollutkaan hullumpaa, että ulkoministeriössä majaili "ahmatti" ja sisäministeriössä "kotikissa", joka pelkäsi lähteä öiseen aikaan kansalaistensa keskuuteen. Louvet soveltuikin oivallisesti pilkattavaksi; kansa vihasi häntä, halveksien hänen pelkuruuttaan, ja ilkamoi hänelle aina. Savrola jatkoi. Hän kuvaili presidentin tarrautuvan virkaansa, mitä tahansa se maksoi hänelle tai muille. Kääntääkseen kansan huomion toiminnastaan ja mielivaltaisesta hallituksestaan omassa maassa tyranni oli koettanut tuottaa rettelöitä ulkomailla, ja hän oli siinä onnistunut paremmin kuin oli toivonutkaan. Maa oli nyt joutunut riitaan suurvallan kanssa, riitaan, josta sillä ei ollut mitään voitettavissa, mutta kyllä kaikki menetettävissä. Laivasto ja sotaväki oli lähetettävä liikkeelle valtion kustannuksella; heidän omaisuutensa oli vaarassa; kenties käytäisiin uhraamaan heidän soturiensa ja merimiestensä henkiä. Ja minkä tähden? Jotta Antonio Molara voisi tehdä kuten oli julistanut tekevänsä: saisi kuolla valtion päämiehenä. Se oli huonoa pilaa. Mutta olkoon hän varuillaan; usein oli totuuden sana lausuttu leikillä. — Jälleen nousi hurja sorina.
Lucil kuunteli kuin tenhottuna. Kun Savrola oli noussut tuon suuren väkijoukon ulvoessa ja viheltäessä, silloin hänessä oli herännyt myötätunto vastustajaansa kohtaan, olipa hän pelännyt tämän hengenkin puolesta ja ihmetellyt sitä suurta rohkeutta, joka sai hänet yrittämään niin mahdottomalta näyttävää tekoa kuin moisen kuulijakunnan voittamista. Sikäli kuin Savrola oli alkanut päästä voitolle ja saavuttaa hyväksymistä, hän oli iloinnut tämän puolesta; jokainen eläköön-huuto oli herättänyt hänessä mielihyvän tunteen. Hän oli äänetönnä yhtynyt siihen paheksumiseen, jota joukko oli osoittanut Sorrenton poliisikätyreitä kohtaan. Nyt puhuja kävi hänen omaa miestänsä vastaan; ja silti hän tuskin tunsi mitään, vastustuksentunnetta.
Savrola lopetti ministerikysymyksen ylenkatseellisen ivallisena, kuulijakunnan vakavasti kannattamana ja yleisen mielipiteen aallonharjalle kohonneena. Nyt heidän täytyi, hän sanoi, käsitellä korkeampia asioita. Hän kutsui kuulijat tarkastamaan ihanteita, joita he tavoittelivat. Nostettuaan heidän luontonsa hän hillitsi sitä raivon ja innostuksen purkausta, johon heidän teki mieli antautua. Kun hän puhui onnellisuuden toiveista, joita kurjimmillakin ihmisolennoilla oli oikeus helliä, silloin vallitsi kautta salin hiljaisuus, jonka keskeytti vain puhujan vakava, sointuva ääni, tunkeutuen jokaisen sydämeen. Enemmän kuin kolmen neljännestunnin ajan hän pohti yhteiskunnallisia ja taloudellisia parannuksia. Tervettä käytännöllistä järkeä välähteli monesta onnistuneesta esimerkistä, monesta sukkelasta vertauksesta, monesta ylevästä ja kirkkaasta ajatuksesta.
"Kun katselen tätä ihanaa maata, joka on meidän ja jonka esi-isämme omistivat ennen meitä, kun katselen sen sinisiä järviä ja lumihuippuisia vuoria, sen hyvinvoipia kyliä ja varakkaita kaupunkeja, sen hopeisia virtoja ja kultaisia vainioita, silloin kummastelen kohtalon ivaa, joka on luonut niin kauniin maiseman ylle sotilasmielivallan synkän varjon."
Ahdinkoon asti täyttyneestä salista kohosi jälleen kohtalokas päättäväisyyden sorina. Hän oli hillinnyt innostusta kokonaisen tunnin ajan. Höyry oli kaiken aikaa noussut. Kakki etsivät mielessään jotakin, minkä avulla saattaisivat huojentaa tunteitaan, tuoda julki sen yksilöllisen päättäväisyyden, joka oli vallannut jokaisen erikseen. Kautta koko salin vallitsi vain yksi mieli. Hänen intohimonsa, hänen mielenliikutuksensa, hänen sielunsa tuntui siirtyneen noihin seitsemään tuhanteen ihmiseen, jotka kuuntelivat hänen sanojaan, ja jokainen innosti omasta puolestaan toistansa.
Sitten hän päästi heidät lopulta valloilleen. Ensimmäistä kertaa hän korotti ääntään, ja kaikuvin, voimakkain, läpitunkevin sanoin, jotka saivat kuulijat värisemään, hän ryhtyi lopettamaan puhettaan. Tämä muutos vaikutti sähkön lailla. Jokainen lyhyt lause nostatti riemuhuutoja. Kuulijakunnan kiihko kävi kuvaamattomaksi. Se tempasi jokaisen valtaansa. Tuo väkevä innostuksen ryöppy vei Lucilinkin vastustamattomasti mukaansa; hänen omat etunsa, hänen tarkoituksensa, hänen pyrkimyksensä, hänen miehensä, kaikki unohtui. Puhujan lauseet venyivät pitemmiksi, vyöryvämmiksi ja kaikuvammiksi. Lopulta hän pääsi viimeiseen noita yhteen kerääviä lauseita, jotka kasaavat todisteen toisensa päälle kuten Pelionin Ossan laelle. Kaikki viittasi peruuttamattomaan loppuun. Ihmiset havaitsivat sen lähenevän, ja kun viimeiset sanat kajahtivat, tervehdittiin niitä hyväksymisen jylinällä.
Sitten hän istuutui, joi hiukan vettä ja painoi kädellään otsaansa. Jännitys oli ollut hirveä. Häntä kouristi oma mielenliikutus; jokainen suoni hänen ruumiissaan tykytti; hikeä valui virtanaan, ja melkein hänen täytyi haukkoa ilmaa. Viiden minuutin ajan jokainen huusi hurjasti; lavalla valtuutetut nousivat tuoleilleen ja heiluttivat käsivarsiaan. Hänen vihjauksestaan olisi koko lauma rynnännyt ulos kadulle ja marssinut vaikka palatsia vastaan; ja monta luotia olisivat Sorrenton tarkoin sijoittamat sotamiehet saaneet lennättää, ennenkuin kansa olisi tyyntynyt tajuamaan elämän kurjaa todellisuutta.
Moret'n ja Codoyn ehdottamat päätökset hyväksyttiin huutoäänestyksellä. Savrola kääntyi ensiksi mainitun puoleen. "No niin, Louis, minä olin oikeassa. Miltä kuului? Pidän itse viimeisistä sanoista. Tämä on paras puhe, minkä olen koskaan pitänyt."