"Teillä on oivallinen sotajoukko, eversti Brienz", hän sanoi kääntyen everstin puoleen, mutta puhuen niin kovaa, että sotaväki sen kuuli. "Teidän taitavuutenne ja tämän joukon urhoollisuuden turviin uskoo tasavalta asiansa, ja se tekee tämän täydellä luottamuksella." Sitten hän kääntyi sotaväkeen päin: "Soturit, muutamat teistä muistanevat päivän, jolloin minä pyysin teitä ponnistamaan maanne ja kunnianne puolesta; Soraton nimen on historia antanut sille voitolle, joka oli teidän vastauksenanne minun pyyntööni. Sen jälkeen me olemme levänneet rauhassa ja turvassa niiden laakerien suojaamina, jotka seppelöivät teidän pistimenne. Nyt, vuosien kuluttua, herjaa näitä voitonmerkkejä roskaväki, jonka selän te olette niin usein saaneet nähdä. Ottakaa pois vanhat laakerinne, kaartin soturit, ja voittakaa uudet kirkkain teräksin. Jälleen minä pyydän teitä suorittamaan suuria tekoja, ja katsellessani rivejänne minun on mahdoton epäillä ettei se onnistu teille. Jääkää hyvästi, minun sydämeni lähtee teidän mukaanne; toivoisin olevani teidän johtajanne!"
Hän puristi Brienzin ja vanhimpien upseerien kättä sotaväen raikuvasti hurratessa; muutamat sotamiehistä tunkeutuivat esiin rivistään päästäkseen häntä lähemmäksi, toiset taasen kohottivat pistimillään lakkinsa ilmaan sotaisen innostuksen valtaamina. Mutta eläköön-huutojen tauottua kuului katselevasta väkijoukosta pitkä, sekasointuinen ivan ulvonta, joka äsken oli hukkunut hälinään — se tuntui uhkaavalta lisäykseltä!
Sillä välin järjestettiin kaupungin toisessa päässä reserviarmeijaa liikekannalle, ja tällöin ilmeni jyrkkä vastakohta kaartin lojaalisuuden ja kurin sekä linjarykmenttien tyytymättömyyden välillä.
Kasarmeissa vallitsi pahaa ennustava hiljaisuus. Sotamiehet käyskentelivät nyrpeinä ja äreinä, tuskin viitsien ruveta sullomaan laukkujaan marssin varalta. Muutamia maleksi ryhmissä harjoituskentällä ja pylväikössä, joka kiersi heidän asumuksiaan; toisia istuskeli happamina lavitsoillaan. Vaikeata on murtaa kuria, kun siihen on tottunut, mutta nyt miehet koettivat karaista itseään siihen.
Nämä oireet eivät jääneet huomaamatta upseereilta, jotka levottomina ja jännittyneinä odottivat paraatihetkeä.
"Älkää ahdistelko heitä", oli Sorrento sanonut eversteille, "kohdelkaa heitä lievästi". Ja eversteistä oli jokainen vakuuttanut, että hän takaisi hengellään miestensä uskollisuuden. Siitä huolimatta arveltiin viisaimmaksi koettaa ensin yhteen osastoon nähden, miten käsky vaikuttaisi, ja yhdestoista rykmentti sai siis ensimmäisenä käskyn lähteä liikkeelle.
Torvet törähtivät reippaasti ja raikuvasti, ja kiinnittäen miekkaa vyölleen ja vetäen hansikkaita käsiinsä upseerit riensivät kukin komppaniansa luo. Tottelisivatko miehet kutsua? Selviydyttäisiinkö tästä? He odottivat levottomina. Sitten sotamiehet rupesivat kaksin ja kolmin kompuroimaan ulos ja alkoivat järjestyä riveihin. Lopulta komppaniat olivat täysiä, nimittäin riittävässä määrin, sillä useita miehiä oli jäänyt pois. Upseerit tarkastivat osastojaan. Tämä oli surkea paraati; varusteet olivat kiillottamattomat, univormut huolimattomasti kiinnitetyt, ja miehet näyttivät kauttaaltaan perin veltoilta. Mutta näihin seikkoihin ei pantu huomiota, ja rivien ohi kulkiessaan luutnantit keksivät yhtä ja toista sukkelaa, minkä he ystävällisesti sanoa tokaisivat miehilleen. Heidät otettiin kuitenkin vastaan masentavan äänettöminä, eikä sitä äänettömyyttä suinkaan aiheuttanut kuri tai kunnioitus. Hetken kuluttua kajahtivat torvet, komppaniat alkoivat marssia yhteiselle paraatikentälle, ja pian oli koko rykmentti järjestetty kasarmiaukion keskelle.
Eversti istui ratsunsa selässä virheettömässä asussa ja adjutanttinsa seuraamana. Hän katseli tyynenä edessä ojentuvia rivejä, eikä mikään hänen käytöksessään ilmaissut sitä hirvittävää jännitystä, joka oli vallannut hänen mielensä ja pingotti jokaista hermoa. Adjutantti ratsasti rintamaa pitkin keräten raportteja. "Kaikki saapuvilla", sanoivat komppanian päälliköt, mutta kaikki eivät kyenneet hillitsemään ääntään värisemästä. Sitten hän palasi everstin luo ja sijoittui paikalleen. Eversti katsoi rykmenttiinsä ja rykmentti everstiinsä.
"Asentoon!" hän huusi, ja sotamiehet suoristuivat aseiden kalistessa. "Neljä miestä riviin — eteenpäin mars!" Käsky kajahti selvänä. Kymmenkunta sotamiestä lähti vaistomaisesti liikkeelle — astui pari askelta — katsahti ympärilleen ja hiipi takaisin paikalleen. Toiset eivät siirtyneet askeltakaan. Seurasi pitkällinen ja kauhistuttava hiljaisuus. Everstin kasvot kävivät harmaiksi. "Soturit", hän sanoi, "olen antanut teille käskyn; ajatelkaa rykmentin mainetta. Neljä miestä riviin — mars!" Tällä kertaa ei yksikään mies liikahtanut. "Entiseen asentoon", hän karjaisi epätoivoisena, vaikka käsky olikin aivan tarpeeton. "Pataljoona eteenpäin neliöittäin. Joutuin — mars!"
Pataljoona pysyi paikallaan.