Takassa paloi pieni kirkas tuli, ja sen ympärillä näkyi poltetun paperin tuhkaa. Tunnin ajan hän oli ravinnut liekkejä. Yksi vaihe hänen elämässään oli päättynyt: toinen saattoi koittaa, mutta ensin oli hyvä suoriutua selväksi edellisestä. Ystävien — kuolleiden tai vieraantuneiden — kirjeet, onnittelukirjeet, joiden ylistelyt olivat kannustaneet nuorukaisen kunnianhimoa; kuuluisien miesten ja eräiden kauniiden naisten kirjeet — kaikki olivat joutuneet samaan kohtaloon. Miksi säilyttää noita papereita kylmän jälkimaailman uteliaan silmän varalle? Jos hän hukkuisi, silloin maailma saisi unohtaa hänet, vähät siitä; jos hän jäisi henkiin, silloin hänen elämänsä kuuluisi tästä lähtien historioitsijan tutkimuspiiriin. Yksi ainoa kirje, joka oli säästynyt yleisestä tuhosta, sijaitsi vielä pöydällä hänen vierellään. Se oli se, jonka Lucil oli liittänyt hovitanssiaiskutsuun, ainoa minkä hän koskaan oli saanut häneltä.
Hypistellessään sitä sormissaan hän antoi ajatustensa vaeltaa elämän ankarasta todellisuudesta tuon sukulaissielun ja suloisen muodon vaiheille. Sekin episodi oli päättynyt. Heidän välillään oli muuri. Mikä hyvänsä tulikin kapinan tulokseksi, niin Lucil oli joka tapauksessa menetetty, ellei — ja tuo kauhistuttava ellei kantoi kohdussaan niin hirvittävän kurjia vihjauksia, että hänen mielensä kavahti sitä, samoin kuin ihmisen käsi vetäytyy erilleen jostain saastaisesta esineestä, jota se huomaamatta on koskettanut. Oli olemassa rikoksia, rikoksia koko ihmiskuntaa kohtaan, syntejä itse elämää vastaan, joiden polttomerkki säilyisi kautta kuolemankin ja jolle sai anteeksiannon vain täydellisestä tuhoutumisesta. Ja kuitenkin hän vihasi Molaraa hurjan katkerasti; eikä hän välittänyt enää salata itseltään todellista syytä. Muistaessaan tämän syyn hänen mielensä leppyi leppoisemmaksi. Saisiko hän koskaan enää nähdä Lucilia? Yksinpä nimen sointukin viehätti häntä; "Lucil", hän kuiskasi murheellisena.
Ulkopuolelta kuului nopeata astuntaa, ovi avautui ja Lucil seisoi hänen edessään. Hän hypähti seisomaan mykkänä hämmästyksestä.
Lucil näytti olevan kiusallisesti ymmällä. Hänellä oli suoritettavana varsin arkaluontoinen tehtävä. Hän ei edes tietänyt omaa mieltään eikä välittänytkään päästä selville siitä. Se tapahtui puolison tähden, hän virkkoi itsekseen; mutta sanat syyttivät häntä valheesta. "Tulin kertoakseni teille, etten ole ilmaissut teidän salaisuuttanne."
"Tiedän sen — en pelännytkään sitä", vastasi Savrola.
"Mistä te sen tiedätte?"
"Minua ei ole vielä vangittu."
"Ei, mutta hän epäilee."
"Mitä?"
"Että te vehkeilette tasavaltaa vastaan."