"Oh!" huudahti Savrola varsin huojentuneena; "hänellä ei ole mitään todisteita."
"Huomenna hänellä saattaa olla."
"Huomenna se on liian myöhäistä."
"Liian myöhäistä?"
"Niin", sanoi Savrola; "leikki alkaa tänä yönä". Hän veti esiin kellonsa; se oli neljänneksen vailla yksitoista.
"Kello kahdeltatoista saatte kuulla hätäkellojen soivan. Istukaahan, niin saamme puhella."
Lucil istuutui koneellisesti.
"Te rakastatte minua", virkkoi Savrola tasaisella äänellä, katsellen häntä tyynesti ja ikäänkuin koko kysymys heidän keskinäisestä suhtautumisestaan olisi ollut pelkästään sielutieteellinen probleema. "Ja minä rakastan teitä." Ei kuulunut vastausta; hän jatkoi: "Mutta meidän täytyy erota. Tässä maailmassa me olemme erotetut, enkä minä käsitä, miten muuri saataisiin murretuksi. Koko elämäni olen ajatteleva teitä; ei yksikään toinen nainen voi koskaan täyttää tyhjää paikkaanne. Kunnianhimoisia pyrkimyksiä minulla on yhä vielä, minulla on ollut niitä aina; mutta rakkautta minä en ole tunteva, tai sitten olen tunteva sitä vain mieliharmikseni ja toivottomasti. Minä karkoitan sen luotani, ja tästä lähtien minun tunteeni saavat olla yhtä elottomia kuin nuo palaneet paperit. Entä te — unohdatteko te? Muutaman tunnin kuluttua voin olla hengetönnä; jos niin käy, älkää heittäytykö silloin surun valtaan. Minä en tahtoisi tulla muistetuksi sen tähden, mitä olen ollut. Jos olen tehnyt jotakin, joka voi saada maailman onnellisemmaksi, iloisemmaksi, mukavammaksi, muistelkoot ihmiset silloin työtäni. Jos olen lausunut ajatuksen, joka meidän olemassaolomme vaiheiden yläpuolelle kohoten voi tehdä elämän kirkkaammaksi tai kuoleman vähemmän synkäksi, sanokoot ihmiset silloin: 'Hän sanoi niin' tai 'hän teki näin'. Unohdettakoon mies; muistettakoon kenties hänen työtään. Muistakaa tekin, että olette tuntenut sielun, jossakin maailmankaikkeuden arvoitusten keskellä, joka oli teidän oman sielunne täydennys; ja unohtakaa sitten. Kutsukaa uskontonne avuksi; aavistakaa unohduksen hetken koittavan; eläkää ja jättäkää menneisyys sikseen. Voitteko tehdä niin?"
"En milloinkaan", vastasi Lucil intohimoisesti. "Teitä en unohda milloinkaan!"
"Me olemme vain vaivaisia filosofeja", Savrola sanoi. "Tuska ja rakkaus tekevät pilkkaa meistä ja kaikista teorioistamme. Me emme kykene voittamaan itseämme emmekä kohoamaan oman tilamme yläpuolelle."