"Miksi me koettaisimmekaan?" Lucil kuiskasi katsellen häntä kiihkein silmin.
Hän näki ja vapisi. Sitten vaiston vallatessa hänet hyökyaaltona, Savrola huudahti: "Hyvä Jumala, kuinka minä rakastan teitä!" Ja ennenkuin Lucil ennätti tehdä päätöstä tai edes tajuta omaa mieltään, he olivat suudelleet toisiaan.
Oven ripa kääntyi äkkiä. Molemmat kavahtivat erilleen. Ovi avautui ja presidentti ilmestyi kynnykselle. Hän oli siviilipuvussa ja salasi oikeata kättään selkänsä takana. Miguel seurasi häntä käytävän pimennosta.
Hetken ajan huoneessa vallitsi hiljaisuus. Sitten Molara puhkesi puhumaan raivoisalla äänellä: "Vai niin, herra, te käytte minun kimppuuni tälläkin tavalla — pelkuri ja konna!" Hän kohotti kättään ja tähtäsi revolverilla suoraan viholliseensa.
Tuntien maailman murtuneen kappaleiksi Lucil kaatui kauhun jähmetyttämänä sohvalle. Savrola nousi ja asettui rohkeana presidentin eteen. Silloin Lucil havaitsi, kuinka urhea mies hän oli, sillä näin tehdessään Savrola onnistui pääsemään aseen ja hänen itsensä väliin. "Laskekaa aseenne", Savrola virkkoi lujalla äänellä; "saatte tyydyttävän selityksen".
"Minä lasken sen vasta sitten", sanoi Molara, "kun olen surmannut teidät."
Savrola mittasi välimatkaa katseillaan. Ennättäisikö hän kumartua aseen alle? Sitten hän vilkaisi pöydälle, missä hänen oma revolverinsa oli. Hän suojasi Lucilia, ja päätti jäädä paikalleen.
"Maahan polvillesi ja rukoile armoa, senkin koira; maahan tai minä ammun pääsi mäsäksi!"
"Olen aina koettanut halveksia kuolemaa, ja teitä minä olen aina onnistunut halveksimaan. En kumarra kummallekaan."
"Saammepa nähdä", sanoi Molara hammasta purren. "Minä lasken viiteen — yksi!"