"Ei se johtunut tykeistä", arveli luutnantti, jolla ei ollut kovinkaan suurta käsitystä tykistön arvosta; "meillä olisi pitänyt olla ratsuväkeä."
"Meillä olisi pitänyt olla enemmän miehiä", vastasi tykistökapteeni, jota ei sillä haavaa haluttanut ryhtyä kiistelemään eri aselajien merkityksestä. "Nuo jälkijoukkokahakat ovat aivan helvetillisiä."
"Viime taipaleella sukeusi aika lailla enemmän kahakkaa kuin meillä oli edes jälkijoukkoa", sanoi Tiro. "Luuletteko, että ne surmasivat haavoittuneetkin?"
"Luullakseni jok'ikisen sielun; ne olivat lopulta hulluja kuin sudet."
"Kuinkahan nyt mahtaa käydä?"
"Ne tunkeutuvat tänne ja tekevät lopun meistäkin."
"Saammepa nähdä", arveli Tiro. Hänen hilpeä rohkeutensa ei ollut lannistunut ensimmäisestä vastoinkäymisestä. "Laivasto tulee pian takaisin; kyllä me kykenemme puolustamaan tätä paikkaa siihen asti."
Palatsi olikin verraten sopiva puolustukseen. Se oli lujasti rakennettu kivistä. Akkunat sijaitsivat korkealla maasta, ja alakerroksessa ne olivat vahvoilla rautaristikoilla varustetut, paitsi puutarhan puolella, missä pengermä ja sen askelmat johtivat korkeille oviakkunoille. Mutta sillä taholla saattoivat muutamat hyvät ampujat suojella ahdasta ja aukeata pääsyä. Näytti todellakin siltä, kuin arkkitehti olisi aikoinaan ottanut huomioon nykyisen tilanteen, sillä hän oli tavallaan rakentanut palatsiksi naamioidun varustuksen. Aukion puolinen sivu näytti soveltuvan parhaiten hyökkäyksen kohteeksi; mutta siellä suojeli isoa porttia kaksi vähäistä tornia, joihin oli laadittu vahtitupa kumpaiseenkin, ja pihamuuri oli korkea ja paksu. Koska kuitenkin tuntui luultavalta, että juuri sillä taholla vihollinen kykeni käyttämään lukumääräänsä tehokkaimmin, keskitettiin pienen linnakkeen enemmistö juuri sille kohdalle.
Kapinallisia johdettiin viisaasti ja varovaisesti. He eivät käyneet heti rynnäkköön palatsia vastaan; varmoina saaliistaan heidän kannatti kyllä odottaa. Sillä välin uurastivat jäljelle jääneet hallituksen kannattajat lujittaakseen suojapaikkaansa. Pihan kiveyksestä kiskottiin irti kiviä, ja näiden avulla muutettiin akkunat ampumarei'iksi, joista linnake saattoi käyttää kiväärejään antautumatta itse ylen määrin alttiiksi. Portit suljettiin ja teljettiin, ja niitä ryhdyttiin lujittamaan hirsillä. Miehistölle jaettiin ampumavaroja. Eri upseerien osalle määrättiin vastuunalaisuus erilaisista puolustustoimenpiteistä. Puolustajat käsittivät antautuneensa taisteluun, joka oli käytävä ratkaisevaan loppuun asti.
Mutta Molaran mieli oli muuttunut. Yöllinen raivo oli aamun tullen tyyntynyt kovaksi, hurjaksi rohkeudeksi. Hän oli johtanut tuota epätoivoista rynnäkköä raatihuonetta vastaan ja antautunut pelottomana, vieläpä häikäilemättömästikin alttiiksi taistelun vaaroille. Mutta nyt, kun hän oli suoriutunut siitä vahingotta, päässyt takaisin palatsiin ja tajunnut menettäneensä viimeisenkin mahdollisuuden surmata Savrolan, nyt kuolema tuntui hänestä varsin inhottavalta. Hänestä oli häipynyt kaikki kiihko, joka ennen oli kannustanut mieltä; hän oli saanut kyllikseen. Hänen mielensä etsiskeli jotakin pakokeinoa ja etsiskeli turhaan. Hän tunsi tällä haavaa purevaa tuskaa. Laivasto saapuisi ihan varmasti, mutta se tulisi liian myöhään. Sen suuret tykit saattaisivat kyllä kostaa hänen kuolemansa, mutta ne eivät kyenneet pelastamaan hänen henkeänsä. Harmin tunne puistatti häntä, ja sen takana alkoi häämöttää tietoisuus, että pimeys oli lähestymässä. Kauhu rupesi hiipimään hänen sydämeensä, hermot eivät kyenneet enää kestämään, hänellä oli syytä pelätä muita enemmän. Kansan viha kohdistui ennen kaikkea juuri häneen, hänen vertaan se janosi — ennen kaikkea juuri hänen. Se oli kammottava tosiasia. Perin masentuneena hän vetäytyi omaan huoneeseensa ottamatta laisinkaan osaa puolustustoimiin.