Ei saa kuitenkaan jättää huomauttamatta, että kaikki tietomme rouva Diderot'sta perustuvat miehen ja tämän ystävien kertomuksiin. Tämän onnettoman avioliiton historia saisi ehkä silmissämme aivan toisen muodon, jos myöskin vaimo olisi kirjoittanut muistiin kaiken, mitä hänellä olisi ollut puolestaan sanottavana. Virheitä ei ollut varmastikaan yksin hänen puolellaan, eikä luultavasti vain miehellä ollut syytä tuntea katkeruutta. Suuren osan avioliittoaikaansa sai vaimo tyytyä siihen, että mies eli kirjoineen ja ystävineen omissa huoneissaan kerrosta ylempänä, ja hän näki tätä vain niinä lyhyinä hetkinä, jolloin hän pistäysi aterialle hänen kerrokseensa. Diderot oli liian rakastettava suuressa maailmassa ennättääkseen ajatella lähintä ympäristöään; ja hän osoitti kotoisessa elämässään sitä luonnollisen tiedotonta itsekkäisyyttä, joka on niin usein kuvaavaa hyväntahtoisille ja herkille ihmisille. Näissä olosuhteissa onkin luettava vaimolle ansioksi, ettei hän, hyljätystä asemastaan huolimatta, väsynyt huolehtimaan miehensä parhaasta. Kun hänen nimensä on jälkimaailman kuullen liittynyt tuohon usein esitettyyn juttuun siitä, kuinka ankarasti hän piti tiliä miehensä nenäliinoista, niin on vain oikeutettua johtaa mieliin muuan toinenkin tarina, joka antaa kauniimman käsityksen hänen merkityksestään kodissa. Siihen aikaan, kerrotaan hänen tyttärensä muistiinpanoissa, jolloin Diderot oli köyhimmillään, tyytyi rouva pelkkään leipään aina silloin kun hänen miehensä söi päivällistä tai illallista ulkona kaupungilla. Ja vaikka perheen varat olivat liian pienet, jotta olisi voitu harjoittaa sellaista ylellisyyttä kuin kahvinjuontia, säästeli vaimo niin taitavasti talousrahojaan, että hän saattoi joka päivä antaa kuusi sous'ta herra Diderot'lle, jonka teki mieli mennä nauttimaan kupin kahvia Café de la Régence'iin ja katselemaan shakinpelaajia.
Niinikään puhuu rouva Diderot'n puolesta se seikka, että hänen onnistui saavuttaa rehellisten appivanhempainsa täydellinen suosio. Kun uutinen Diderot'n naimisesta oli saapunut Langres'iin höystettynä tarpeellisilla nuoren rouvan luonnetta selittelevillä juoruilla, havaitsi mies sopivimmaksi kumota panettelut lähettämällä vaimonsa omassa hahmossaan nähtäväksi. "Hän lähti eilen", kirjoittaa hän lyhyesti, "hän saapuu luoksenne kolmen päivän kuluttua. Te voitte sanoa hänelle mitä mielenne tekee ja te voitte lähettää, hänet takaisin heti, kun olette häneen kyllästyneet." Ensimäinen vastaanotto olikin aika kylmä, mutta ei ollut kulunut päivääkään, ennenkuin rouva oli valloittanut kaikkien sydämet. Hänelle luvattiin se osa perintöä, jonka Denis oli menettänyt tottelemattomuutensa takia, ja häntä pidettiin siellä kolme kuukautta. Nämä kuukaudet muodostivatkin luultavasti viimeisen jakamattomasti onnellisen jakson rouva Diderot'n elämässä. Sillä palatessaan Pariisiin huomasi hän puolisonsa yhtyneen lemmenliittoon rouva de Puisieux'n, kirjoittelevan, mutta kevytmielisen ja nautinnonhimoisen naisen kanssa, joka piti Diderot'ta monet vuodet kahleissaan. Kun hänen myöhemmin onnistui irtautua hänen vaikutuksestaan, ei hänen vaimonsa suinkaan voittanut tästä vapautumisesta, sillä rouva de Puisieux sai seuraajattarekseen neiti Volland'in, joka varmastikin oli häntä paljoa korkeammalla älyllisten ja siveellisten ominaisuuksiensa puolesta, mutta jota rouva Diderot'n ei kaiketikaan ollut silti sen hauskempi ajatella.
Saattaa tuntua siltä kuin ei näillä kertomuksilla luvallisesta ja luvattomasta rakkaudesta olisi paljoakaan tekemistä kirjailija Diderot'n historian kanssa. Asian oikea laita on kuitenkin se, että Diderot'n lemmenseikat merkitsevät kukin ratkaisevia kohtia hänen kirjallisella urallaan. Ellei hän olisi tavannut neiti Champion'ia ja saanut perhettä huollettavakseen, olisi hän ehkä koko ikänsä puuhaillut vain yksityistunneissaan ja kirjallisissa kappaletöissään. Häneltä puuttui nimittäin niin tavattomassa määrässä mieskohtainen kunnianhimo ja kirjailijaturhamaisuus, että hän vain taloudellisen ahdingon pakottamana näyttää urkeutuneen suurempiin kirjallisiin yrityksiin. Hän tyytyi ystäviensä jakamaan suosioon, milloin nämä kuuntelivat hänen keskusteluaan tai lukivat hänen sepittelyjään käsikirjoituksista, eikä hän tunnu vähääkään välittävän suuren yleisön keskuudessa saavutetusta menestyksestä. Sentähden alkaakin hänen julkinen kirjailijatoimensa vasta sitten, kun hän on kolmenkymmenen iässä perustanut oman kodin ja siten joutunut tarvitsemaan säännöllisiä ja varmoja tuloja; sentähden tulikin hänen tuotantonsa yhä runsaammaksi sitten kun rouva de Puisieux oli liittänyt koru- ja neularahavaatimuksensa niihin menoihin, joita perhe tuotti huoltajalleen; ja sentähden vihdoin ei hän ole milloinkaan julkisessa tuotannossaan sepittänyt mitään niin yksilöllistä, niin elävää ja niin nerokasta kuin ne yksityiset kirjeet, joita hän lähetteli neiti Volland'ille, tavattuaan hänessä vanhana miehenä elämänsä suuren rakkauden. On näyttänyt tarpeelliselta tutustuttaa lukijaa näihin Diderot'n yksityiselämän tapauksiin, ennenkuin siirrymme hänen nuoruudenvaiheistaan selostamaan hänen tärkeimpiä teoksiaan.
II.
Kun Diderot alotti kirjallisen toimintansa ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä, ei hän ensimmältä paljoakaan välittänyt niiden töiden laadusta, joista hän sai tulonsa. Niinpä olivatkin hänen varhaisimmat julkisuuteen tulleet kirjansa käännöksiä englannista, joita kustantajat olivat varmaankin tilanneet. Näistä epäitsenäisistä tehtävistä siirtyi hän kuitenkin vähitellen yhä omintakeisempiin kirjallisiin yrityksiin. Hänen kuuluisin, v. 1745 ilmestynyt, käännöstyönsä oli siten varustettu lukuisilla luonteenomaisilla lisäyksillä ja huomautuksilla, jotka olivat lähtöisin hänen omasta kynästään; ja lisäksi oli itse tekstikin sellainen, ettei tarvitse epäillä hänen olleen suorastaan personallisestikin kiintyneen sen tulkitsemiseen. Diderot oli nimittäin tällä kerralla ryhtynyt tuomaan ranskalaiseen kirjallisuuteen erästä Shaftesbury'n kreivin teosta, tuon aikoinaan niin suuresti suositun englantilaisen ajattelijan, joka välittömästi omilla kirjoituksillaan ja ehkä vielä enemmän välillisesti vaikuttaessaan Alexander Pope'in opetusrunoelmiin on jättänyt jälkiänsä hyvin moniin 18. vuosisadan mainioimpiin kirjailijoihin, sellaisiin kuin Leibniz'iin, Voltaire'iin, Lessing'iin, Wieland'iin, Herder'iin, Schiller'iin, Thorild'iin y.m. Siinä tutkimuksessa, An Inquiry concerning Virtue and Merit (ilmestynyt englanniksi ensi kerran v. 1699), jonka Diderot käänsi ranskaksi, oli Shaftesbury selvitellessään hyveen olemusta esittänyt muutamia noita huomattavia väitteitään tunteiden ja intohimojen merkityksestä yksilöiden yhtä hyvin kuin yhteiskuntien siveelliselle elämälle, joita paljoa useammin kuin yleensä pidetään uskottavanakaan saa lukea n.s. järjen aikakauden kirjailijain teoksissa. Miehestä, jolla oli Diderot'n luonne, olivat sellaiset väitteet ikäänkuin hänen omasta sydämestään puhuttuja. Kuvaavaa onkin, että hän on kirjoittanut kaunopuheisen lisäyksen Shaftesbury'n tutkimukseen juuri sellaiselle tekstin kohdalle, joka on antanut hänelle etsimättömän aiheen huomauttaa, kuinka ihminen ilman intohimoja on kuin soittokone, jonka kielet on leikattu poikki tai jolla ei ole koskaan kieliä ollutkaan, ja kuinka ihmisen tunteet viritetyn soittokoneen kielten tavoin värisevät suloisesti kanssaihmisten tunteiden mukana, "silloin kun kunnon teot saavat vastakaikua hyveellisissä katselijoissa." Jo näistä lauseista, jotka kuuluvat varhaisimpiin, mitä Diderot on painettavaksi sepittänyt, oppii tuntemaan hänet tunne-elämän nautintojen ja hurmotilojen palvojaksi. Ja juuri tämän luonteenpiirteen johdosta onkin hän, niinkuin pian saamme nähdä, kirjallisessa tuotannossaan osoittautuva kaikkein intomielisimmäksi kaunopuhujaksi ja kaikkein tunnekylläisimpiin kuuluvaksi kynäilijäksi koko 18. vuosisadan kaunopuheisessa ja tunnekylläisessä suorasanaisessa kirjallisuudessa.
Mutta erästä toista ainesta, joka esiintyy niin luonteenomaisena Diderot'n myöhemmissä kirjoituksissa — hillitöntä kaikkien perinnäisten käsitystapojen arvostelua — etsimme turhaan näistä Shaftesbury-käännöksen selityksistä. On suorastaan yllättävää, kuinka varovasti se mies, joka ajattelunsa rohkeudessa tulisi menemään pitemmälle kuin useimmat vuosisadan häikäilemättömimmät vapaa-ajattelijat, esikoisteoksessaan puhuu uskonnollisista opinkappaleista. Olisi luonnollisesti turhaa yrittää pätevästi selvittää, oliko hän tosiaankin tällä hetkellä yhäti uskovainen kristitty vai turvautuiko hän menettelyyn, johon sensuuripakko ja uskonvainot vielä vain liiankin usein häätivät 18. vuosisadan kirjailijoita, salatakseen sisimmän ajatuksensa teeskentelevän kirjoitustavan verhoon. Mutta kaikella sillä varmuudella, mikä ylimalkaan voi tulla kysymykseen todennäköisyyspäätelmistä puhuttaessa, voi kyllä aivan tyynesti liittyä jälkimäiseen olettamukseen. Ei nimittäin ole suurtakaan halua luottaa Diderot'n uskonnollisen mielen vakavuuteen v. 1745, sittenkun on tutustunut sen teoksen, Filosofisten Mietteiden (Pensées philosophiques), laatuun, jonka hän julkaisi jo seuraavana vuonna.
Itsessään ei merkitse niinkään paljoa, että parlamentti tuomitsi tämän ilman tekijännimeä ilmestyneen kirjoituksen poltettavaksi roviolla, sillä tähän aikaan poltettiin kyllä aivan vahingottomiakin kirjoja. Mutta se merkitsee enemmän, että, jos asettuu kirkon edustajain kannalle, sangen hyvin saattaa ymmärtää kirjan herättämän suuttumuksen. Diderot ei tosin näissä "filosofisissa mietteissään" hyökkää muodollisesti kristinuskoa vastaan, koettaapa hän innokkaasti kumotakin kaikkia jumalankieltäjäin katsantotapoja. Mutta hän tunnustaa tässä avoimesti n.s. luonnollista uskontoa, hän tekee armotonta pilaa katolisista ihmetaruista ja hän huojuttaa rohkeasti itseään roomalaisen kirkon uskonrakennuksen pääpylvästä, vaatiessaan epäilemisen oikeutta.
Jos ottaa huomioon sen varmuuden, millä Diderot Filosofisissa Mietteissään kehittelee todisteitaan, niin ei voi edellyttää muuta kuin että hänen ajattelunsa on kypsynyt maailmankatsomukseksi kaikkina niinä vuosina, jotka häneltä kuluivat näennäisesti suunnitelmattomiin opintoihin ja satunnaisiin kirjallisiin töihin. Jos taas siirrytään hänen ensimäisistä mietelmäntapaisista lausunnoistaan hänen lähinnä seuraaviin teoksiinsa, niin huomataan hänen hajanaisessa tiedonhalussaan hankkineen ei ainoastaan laajoja tietoja mitä erilaisimmilla aloilta, vaan myöskin itsenäisen käsityksen mitä erilaisimpien tieteellisten tutkimusten menettelytavoista. Ei ole syytä tässä selostaa niitä matemaattisia ja fysikalisia kirjoituksia, joita hän julkaisi 1740-luvun lopulla. Mutta kokonaan ei voida sivuuttaa niitä kahta vuosina 1749 ja 1751 ilmestynyttä merkillistä tutkimusta, jotka käsittelevät toinen sokeiden ja toinen kuuromykkien sielunelämää ja aistimuksia.
Diderot'n Lettre sur les aveugles sai, niinkuin niin monet muutkin hänen kirjoituksensa, kiittää sattumaa syntymisestään. Pariisin oppinut ja kirjallinen maailma oli hartaasti odottanut leikkausta, jolla kuuluisan Réaumur'in piti palauttaa näkö eräälle sokeana syntyneeksi luullulle kaihipotilaalle, ja Diderot oli yhdessä rouva de Puisieux'n kanssa pyytänyt saada olla läsnä siinä tilaisuudessa, jolloin potilas ensi kerran sai vaikutelmia näkyvästä maailmasta. Kun lupa heiltä kiellettiin, keräsi Diderot rakastajatartaan lohduttaakseen kaikki tunnetut kuvaukset aikaisemmista sokeana syntyneelle tehdyistä leikkauksista. Näihin kuvauksiin liitti hän seikkaperäisen kertomuksen käynnistään erään sokeana syntyneen rahvaanmiehen luona. Ja niin esitti hän omiin ja muiden huomioihin vetoamalla joukon rohkeita ja teräviä olettamuksia eri aistien kyvystä korvata toisiaan — jolloin hän näyttää päähänpälkähtämissään osuneen ajattelemaan mahdollisiksi myöskin niitä uudenaikaisen opetustaidon ihmetöitä, joiden avulla on kyetty vain tuntoaistia käyttäen jakamaan tietoja samalla sekä sokeille että kuuromykille lapsille.
Mutta kirjan sielutieteellinen sisältö ei tehnyt sitä etupäässä huomattavaksi, eivätkä myöskään sielutieteelliset kysymykset olleet lähinnä kiinnittäneet Diderofn mieltä. Tutkimuksessaan etsi hän ennen kaikkea näiden kysymysten siveellisiä ja uskonnollisia sovellutuksia. Onkohan, kyseli hän itseltään, sokeilla samat siveelliset tunteet ja samat eetilliset yleiskäsitteet kuin näkevilläkin. Sitä kysymystä eivät tähän asti olleet vielä tehneet ne, jotka sokeiden kanssa puhelemalla olivat tiedustelleet heidän aistimuksiaan. Mutta Diderot, joka oli vakuutettu siitä, että aistimien toiminta oli sekä älyllisen että siveellisen elämän pohjana, ei antanut ainehiston puutteen peloittaa itseään. Hän sepitti aivan yksinkertaisesti vuoropuhelun, jonka hän sovitti kertomukseensa käynnistään tuon sokeana syntyneen ranskalaisen talonpojan luona. Ja hän keksi vielä rohkeamman kertomuksen englantilaisen sokean matematikon Saundersonhn viimeisistä hetkistä, missä hän antoi tämän laveasti kuvailla käsitystään maailmassa ja mietteitään jumaluudesta. Vedotessaan näihin vääriin todistuksiin koetti hän sitten ihmeteltävällä terävänäköisyydellä ja yhdistelykyvyllä osoittaa, kuinka sokeilla ovat esim. epäluuloisuus ja omistamisvaisto aivan luonnollisesti hyvin kehittyneitä, kun sitä vastoin häveliäisyys ja myötätunto muiden kärsimyksiä kohtaan surkastuvat, kuinka muiden moitteen pelko ei johda sokeiden toimintaa samassa määrässä kuin näkevien ja kuinka esim. kosmologinen todistus Jumalan olemassaolosta menettää vakuuttavan voimansa silloin kun on kysymys henkilöistä, jotka eivät ole milloinkaan nähneet luonnon ihanuutta. Hyvä joukko Diderot'n väitteitä ei pidä paikkaansa, kun sitävastoin toiset ovat varsin sattuvia, ja koko rakennelma on ajatusleikin kannalta katsottuna kylläkin mieltäkiinnittavä. Mitään tieteellistä todistusvoimaa ei voida luonnollisestikaan antaa sellaiselle roman experimental'ille, jonka asiakirjat on sepittänyt niiden tulkitsija itse. Mutta Diderot'n oli kaikissa tapauksissa onnistunut sielutieteellisen tutkimuksen varjolla suunnata kirkollisen aaterakennuksen ehdottomuutta vastaan se oppi uskonnollisten ja siveellisten käsitteiden suhteellisuudesta, joka oli hänen niinkuin monen muunkin hänen ajallaan eläneen rohkean ajattelijan lempiteorioja. Että taas hyvin ymmärrettiin, kuinka vaarallisia aatteita kirjoitukseen kätkeytyi, osoittaa se seikka, että tekijä vähän aikaa sen julkaisemisen jälkeen vangittiin ja vietiin Vincennes'in linnaan.