Diderot'n ensimäiset kokemukset vankilaelämästä olisivat voineet heikompaan mieheen vaikuttaa kerrassaan masentavasti. Saadakseen hänet ilmaisemaan sen kirjanpainajan nimen, jonka painosta tuo vaarallinen kirje oli lähtenyt, pidettiin häntä nimittäin aluksi suljettuna erääseen suuren vankitornin eristettyyn koppiin. Diderot ei kuitenkaan pelästynyt tunnustuksiin. Hän kykeni kyllä kestämään yksinäisyyttä, sillä hänen oli vangittaessa onnistunut piiloittaa vaatteisiinsa Sokrateen puolustus ja yksi nide Miltonin Kadotettua Paratiisia. Häneltä kiellettiin kyllä kaikki kirjoitustarpeet, jotka synnynnäiselle kynäilijälle ovat vielä välttämättömämpiä kuin kirjat. Mutta Diderot'lla oli käytettävänään valkeita paperipintoja Platoninsa ja Miltoninsa reunoissa, ja mustetta valmisti hän punaviinistä, johon sekoitti lattiapaasista saamaansa hienoksi survoutunutta liusketta. Tämän menettelyohjeen piirsi hän hyväntahtoisesti seinään myöhempien tornin asukkaiden varalle. Ja niin kirjoitti hän käyttäen hammastikkua kynänään Platonin vuorokeskustelun käännöksen ja selityksiä Miltonin runoelmaan.
Kun huomattiin, ettei Diderot'ta saatu masennetuksi kopissa, siirrettiin hänet neljän viikon kuluttua erääseen itsessään linnassa olevaan huoneeseen. Täällä sai hän käyskennellä puistossa ja ottaa vastaan vieraita. Hän näki vaimonsa luonaan ja häntä kävi myös tervehtimässä Rousseau, joka hänen kanssaan Vincennes'issä keskustellessaan valmisti suunnitelman kuuluisaan esikoiskirjoitukseensa taiteiden ja tieteiden turmiollisesta vaikutuksesta siveyteen. Ja ystävien ja ystävätärten joukossa saapui tänne myös tietysti rouva de Puisieux. Hän oli eräänä päivänä, niin kerrotaan, kauniimmin puettu kuin tavallisesti, ja Diderot, joka oli jo kauvan pelännyt hänen pettävän rakastajaansa, ei jaksanut uskoa rouvan vain hänen takiansa noin koristautuneen. Hän kysyikin sentähden, eikö hänellä ollut aikomus lähteä jonnekin, ja sai sen vastauksen, että rouva tosiaankin ajatteli mennä erääseen Champigny'ssä vietettävään juhlaan. Diderot pani ilmoituksen mieleensä, ja kun oli tullut pimeä, hiipi hän puistosta, kiipesi yli muurien, juoksi Champigny'in ja yllätti rakastajattarensa erään onnellisemman kilpailijan seurassa. Paljastus johti välien rikkoutumiseen, ja siitä hetkestä katosi rouva de Puisieux näyttämöltä. Se oli, mikäli voin ymmärtää, suurin hyöty, minkä Diderot sai oleskelustaan vankilassa.
On ilmeistä, että vankeus, joka tarjosi mahdollisuuksia yöllisiin karkuretkiin — mitkä seuraavana päivänä tunnustettiin linnan komentajalle — oli kadottanut rangaistuksen luonteen. Vähän yli kolmen kuukauden kuluttua vangitsemisesta lukien katsottiin sentähden viisaimmaksi päästää mies kokonaan vapaaksi, ja Diderot saattoi nyt taas palata tieteellisiin askarruksiinsa. Hän jatkoi ennen pitkää siitä kohdasta, missä hänet oli keskeytetty, ja niinkuin hän oli v. 1749 julkaissut "kirjeen sokeista niille, jotka näkevät", julkaisi hän V. 1751 "kirjeen kuuromykistä niille, jotka kuulevat ja puhuvat."
Nimiensä puolesta vastaavat nämä kirjeet, niinkuin näkyy, varsin hyvin toisiaan. Ja sisällöltäänkin koskettavat ne toisiaan muutamissa seikoissa. Niinkuin hän oli sokeain siveyskäsitteissä yrittänyt tutkia sellaisen ihmisen sielunelämää, joilta puuttui muuan tärkeimpiä aistejamme, niin käytti hän myöskin kuuromykkiä jonkinlaisena erittelevän sielutieteen havaintoainehistona. Erittelyn tietä tahtoi hän tutkia, millä tavalla ihmiset ovat askel askeleelta eri aistimiensa avulla hankkineet tietoa ympäröivästä maailmasta ja itsestään. Molemmissa kirjeissään esiintyi hän siten Condillac'in edeltäjänä, joka Tutkimuksessaan Aistimuksista (Traité des sensations) kaavamaisesti kuvaili, kuinka sielunelämä asteittain kehittyi patsaassa, jolle vähitellen lahjoitettiin kaikki aistimme, yksi toisensa jälkeen. Nämä molemmat kirjoittajat muistuttavatkin tässä kohdassa niin paljon toisiaan, että Condillac'ia on syytetty suorastaan Diderot'n kopioimisesta. Kirjallista varkautta ei kuitenkaan tarvitse edellyttää, sillä erittelevän sielutieteen menettelytavat olivat ilmassa ja vähitellen elävöitetyn patsaan kuvaa — joka on meille suomalaisille hyvinkin tunnettu siitä ankarasti arvostelevasta mukaelmasta, minkä Topelius on liittänyt Luonnon Kirjaansa kertoessaan "Kuinka Dion yritti luoda ihmistä" — käyttivät vielä Condillac'in jälkeenkin mielellään muut 1700-luvun kirjailijat. Mutta huomattavaa on, että tälläkin, niinkuin niin monella muulla alalla, juuri Diderot ensimäisenä kävi uuteen käsiksi ja antoi kirjoituksissaan muodon ajan aatteille.
Diderot'n aistiviallisten sielutiedettä käsittelevät kirjoitukset liittyvät lähinnä toisiinsa niissä kohdissa, joissa on kysymys aistimuksista lähtevän sieluteorian hyväksi tapahtuvista sovellutuksista. Mutta ne siveelliset ja uskonnonfilosofiset mietteet, joilla oli niin suuri merkitys kirjeessä sokeista, on täydellisesti työnnetty syrjään kirjeessä kuuromykistä. Siinä ovat sensijaan esteettiset kysymykset, sellaiset kuin esim. kuuromykkäin ja näyttelijäin elekieltä, runokieltä, runouden ja maalaustaiteen erilaista kuvaamistapaa koskevat etupäässä kiinnittäneet tekijän mieltä. Hän sinkoaa ikäänkuin ohimennen eräitä sen pahempi epätäydellisesti perusteltuja, mutta kuitenkin iskevän oikeita väitteitä molempien taiteiden erilaisista ilmaisumahdollisuuksista. Näine väitteineen esiintyy hän Lessing'in, tuon suuren saksalaisen esteetikon edeltäjänä, joka Laokoon'issaan oli määrittelevä runouden ja maalauksen rajat ja joka hampurilaisissa teatterikirjeissään (Hamburgische Dramaturgie) oli laajassa mitassa käyttävä hyväkseen Diderot'n suunnittelemia uudistuksia teatterin alalla.
Kaikkineen, mitä siinä on suoritettu ja mihin siinä on vain viitattu, on kirja kuuromykistä runsasaatteinen ja merkityksellinen kirja. Se päättää arvokkaasti niiden filosofisten tutkimusten sarjan, jotka askarruttivat Diderot'ta 1740-luvulla. On kyllä totta, että enimmät näistä tutkimuksista ovat lakanneet tieteen myöhemmän kehityksen johdosta välittömästi kiinnittämästä mieltämme. Mutta niitä ei voi siitä huolimatta sivuuttaa Diderot'n elämäkerrassa, koska ne antavat meille käsityksen miehen olemuksesta ja hänen kirjavasta kaiken inhimillisen tietämisen harrastelustaan. Diderot oli filosofi sanan vanhassa mielessä ja 18. vuosisadan ranskalaisista oli hän filosofi ennen kaikkia muita: Le philosophe. Hän toimi nimen mukaan, mikäli se käsitetään puhtaasti johto-opillisessa merkityksessään, sillä hän rakasti viisautta, sophia'ta. Mutta hän ei palvonut eikä palvellut ainoastaan sitä tiedettä, jota ennen kaikkia muita mainitaan viisaustieteeksi. Hän oli luonnontieteilijä, matematikko, estetikko ja yhteiskuntatieteilijä yhtä paljon kuin filosofi. Ja hän rakasti taidetta, ihmisiä ja elämää vielä enemmän kuin tiedettä. Hänellä oli niin rikas mieli, ettei mikään tuntunut hänestä tyhjältä eikä ikävältä. Sentähden tekeekin oikeimmin, kun ei sano häntä filosofiksi, vaan käyttää mieluummin sitä sattuvaa nimitystä, jonka Voltaire keksi aivan häntä varten, mainitessaan Diderot'ta le Pantophile'iksi, "kaikenrakastajaksi". Jos tahtoo lyhyesti luonnehtia Diderot'n merkityksen ja selittää hänen suuren vaikutusvoimansa, niin on parasta lainata muuan Joseph Reinach'in lausunto hänestä. "Et s'il a ainsi tout compris, tout remué, tout fécondé, c'est que Pantophile a tout aimé." "Ja jos hän on näin kaikkea ymmärtänyt, kaikkea liikutellut ja kaikkea hedelmöittänyt, niin johtuu se siitä, että Kaikenrakastaja on kaikkea rakastanut."
Diderot ei voinut milloinkaan tyytyä etsimään rajoitetulta alalta korvausta sille, mitä ei voida omaksua muilta aloilta. Hän ei olisi edes jaksanut käsittää niitä nykyaikaisen tieteen erikoisuurastajia, jotka niin suureksi tyytyväisyydekseen yhdistävät henkisessä varustelussaan ahdasrajaisen oppineisuuden laajaan tietämättömyyteen, jopa toisinaan suorastaan raakalaismaiseen sivistymättömyyteen. Hänen avunsa ja puutteensa olivat aivan vastakkaista laatua. Jo hänen harrastustensa laajuus esti häntä syventymästä mihinkään yksityiskohtaan. Hänellä ei ollut sitä uskollista kärsivällisyyttä, jota vaaditaan tarkasti suoritettaviin tieteellisiin tutkimuksiin. Niinpä olikin hän enemmän opettaja ja herättäjä kuin tieteilijä. Hän ei osannut kyyristyä mihinkään erikoiseen tietämisen soppeen, vaan tahtoi hän vapaasti liikkua yli sen avarain kenttien. Sentähden tapasikin hän vasta varsinaisen työmaansa tullessaan "ensyklopedistaksi", s.o. ryhtyessään työhön, joka tarjosi hänelle tilaisuuden saada ja jakaa oppia koko inhimillisen tietämisen piiristä.
Täten olemme tulleet teokseen, jota usein, vaikkakin väärin, on pidetty Diderot'n tärkeimpänä kirjallisena suorituksena: siihen suureen sanakirjaan, johon kerättiin ajan tietovarasto ja valistusfilosofian aatteet yleistajuiseen muotoon puettuina leviämään yli koko sivistyneen Europan. Ensyklopedia, tietosanakirja, tuli lähes neljännesvuosisadan kestäessä anastamaan hyvän osan Diderot'n ajasta ja valtaamaan erinomaisen huomattavan aseman vuosisadan sivistyselämässä.
Sentähden onkin välttämätöntä omistaa erikoinen lukunsa tälle suurelle kirjalliselle kokoomateokselle, jonka historia on rikas niin kirjavista vaiheista ja yllättävistä käänteistä, että moisia tuskin tapaa minkään muun kirjan historiassa.