Ensyklopediaa käsittelevä luku Ranskan kirjallisuuden historiassa on samalla muuan uudenaikaisen sivistyshistorian suurimpia ja huomattavimpia lukuja. Meistä, jotka katselemme asioita matkan päästä, tuntuu ainakin siltä kuin olisi tuo yksi ainoa kirja hallinnut vuosisataansa. Se edustaa kaikkea, mikä pyrkii eteenpäin ajassa — se ei ole ehkä lähde, josta vallankumouksen vuorivirta sai alkunsa, niinkuin Diderot'n elämäkerran kirjoittaja Joseph Reinach innostuksissaan sanoo — ei ainakaan ainoa lähde, mutta se on itse kuin virta, johon monet suuret ja pienet vedet laskevat. Se kaivaa uoman, joka on niin leveä ja syvä, että kaikki sivujoet saavat sijansa sen helmassa. Mikä oli ollut eristettyä ja tässä eristyneisyydessään heikkoa tai piiloutunutta, se saa tietosanakirjassa yhtymisen voiman. Nuo kahdeksantoista vankkaa nidettä kirjavine sisältöineen — joka vaihtelee aika vahvasti sekä laadultaan että arvoltaan — ovat sen järjestelmän ulkonaisena merkkinä, joka teki valistusfilosofian mahdiksi yhteiskunnassa.
Ensyklopedista, s.o. suuren ensyklopedian, tietosanakirjan avustaja, tuli nimeksi, mikä liitti yhteistyöhön henkilöitä, joilla ei varhaisemmin ollut toistensa kanssa mitään tekemistä. Sentähden onkin usein, varsinkin vanhoillisella taholla, puhuttu jonkinlaisesta salaisesta seurasta, joka olisi ottanut päämääräkseen vanhan maailmanjärjestyksen kumoamisen tietosanakirjan avulla. Sellaisessa puheessa on kuitenkin aika paljon liioittelua. Asian oikea laita oli päinvastoin se, että Diderot ja hänen avustajansa joutuivat yksityiselämässään hyvin vähän kosketuksiin toistensa kanssa. Vain silloin kun he esiintyivät yleisölle, näytti heillä olevan yhteisiä tarkoitusperiä. D'Alembert'in sepittämässä johdannossa mainitaankin siten sanakirja, "erään kirjailijaseuran työksi"; "Ouvrage d'une société de gens de lettres". Sanakirjan jokaisen niteen alussa oli myös luettelo avustajista, ja milloin joku ensyklopedista oli siirtynyt Manan majoille, piirrettiin hänen muistokirjoituksensa seuraavaan niteeseen samalla tavoin kuin kirjallisen seuran toimituksiin painatetaan muistosanoja kuolleista jäsenistä. Niistä, jotka olivat yrityksen ulkopuolella, näytti liittymä sentähden paljoa lujemmalta kuin se todellisuudessa oli. Niillä tahoilla, missä tietosanakirjan julkaiseminen käsitettiin uhkaavaksi enteeksi, pidettiin sen avustajia kokonaisena sotajoukkona, joka kävi hyökkäykseen yhteistä johtoa ja sovittua suunnitelmaa totellen. Huvikseen osoiteltiin noiden avustajain joukosta ylipäälliköltä ja alipäälliköltä, tavallisia sotilaita ja kuormasta väkeä, jopa rippi-isiä ja kaupustelijattariakin. Tämäkin oli yhtä harhaanjohtavaa puhetta kuin huuto salaisesta yhteiskunnalle vaarallisten vehkeilijäin seurasta. Mutta se vain on varmaa, että aivan erikoinen oli laadultaan se kokoelma miehiä, joka ilman kuria ja ilman sitovaa ohjelmaa oli liittänyt ponnistuksensa yhteen tehdäksensä tietosanakirjasta sen, mikä siitä tuli.
Itse asiassa onkin tämän tietosanakirjan avustajaluettelo henkilö-yhdistelmänä lajissaan voittamaton. Yksimielisyys kaikkein näiden kirjailijain kärtyisän heimon edustajain kesken ei tosin ajan pitkään osoittautunut niin lujaksi kuin oli toivottu, mutta joka tapauksessa oli ennätys alallaan, että niin monta suurta nimeä oli saatu yhtymään samaan yritykseen. Sitä tulosta ei Diderot olisi kylläkään kyennyt yksinään saavuttamaan. 1740-luvun lopullahan oli hän vielä tuntematon kynäniekka, joka oli julkaissut muutamia nimettömiä kirjoituksia, mutta joka ei ollut vielä saanut jalansijaa johtavissa salonkipiireissä ja jolla lisäksi ei ollut minkäänlaista virallista asemaa. Edullisinta, mitä Diderot näissä oloissa saattoi tehdä, oli sentähden hänen liittymisensä tuohon mainehikkaaseen matematikkoon, silloiseen Tiede-Akatemian jäseneen ja sittemmin Ranskan Akatemian alituiseen sihteeriin Jean d'Alembert'iin. Tässä yhtymässä näyttäytyi vieläkin kerran vastakohtien yhteistoiminnan hyöty. D'Alembert oli nimittäin kaikessa Diderot'in vastakohta; yhtä porvarillinen elintasoissaan kuin tämä oli epäsäännöllinen; huolellinen siinä, missä toinen hutiloi, jopa oli hiukan sekavakin; kylmä, järkevä ja varovainen; ja ennen kaikkea yhteiskunnallista arvoa nauttiva mies, joka oli voittanut asemansa sitkeällä, järjestelmällisellä työllä.
D'Alembert'in liittyminen yritykseen hankki sille ulkonaista arvokkuutta, ja siitä oltiinkin niin tietoisia, että kustantaja pani nimilehdelle vain hänen nimensä kokonaisuudessaan, kun sitävastoin Diderot sai tyytyä vain muutamiin painotähtiin. Todennäköisesti oli d'Alembertin ansiota, että Voltaire kolmen vuoden aikana antoi kirjoituksia sanakirjaan, samoin kuin hänen notkean valtiotaitonsa asiana oli myös pitää Voltaire'in harrastusta tietokirjaa kohtaan lämpimänä tarpeellisesti imartelemalla tuota suurta avustajaa. Ilman d'Alembert'iä ei toimituksen olisi kai myöskään onnistunut saada avustusta kahdelta niin huomattavalta, jo silloin niin mainehikkaalta mieheltä kuin Montesquieu'Itä, joka oli v. 1748 julkaissut kirjansa Esprit des lois (Lakien henki), ja Buffon'ilta, joka oli vuotta myöhemmin lähettänyt maailmaan Histoire naturelle'insä (Luonnonhistoriansa) kolme ensimäistä nidettä. Mieskohtaisen tuttavuutensa nojalla saattoi d'Alembert myöskin tuoda ensyklopedistain riveihin Turgot'n, silloin vielä nuoren ja täysin tuntemattoman entisen papin, joka oli omantunnon syistä eronnut valtiokirkosta, mutta josta myöhemmin tuli Ranskan suurimpia ministerejä ja jaloimpia valtiomiehiä. Kaikkiin näihin valloituksiin ei Diderot puolestaan voinut liittää moniakaan lisiä. Mutta olihan hänellä esitettävänään nimi, joka yksinään painoi enemmän kuin monet muut yhteensä, kun hän avustajaluetteloon saattoi merkitä kynäilijän, joka tähän aikaan oli hänen läheisin ystävänsä, mutta josta sittemmin oli tuleva hänen uhkaavin vihollisensa: silloisen oopperasäveltäjän ja eräiden yhteiskuntatieteellisten tutkielmien sepittäjän, myöhemmin valtiomiehen, kasvatustieteilijän, romaanikirjailijan y.m., y.m. Jean Jacques Rousseau'n.
Paitsi moisia suurmiehiä oli toimituksella vielä käytettävänään sarja dii minores: akatemikoista Duclos'sta ja Marmontel'ista aina Mallet'hen, joka sepitteli kirjoituksia jumaluusopista, ja Cahusac'iin, joka käsitteli tansseja ja pantomiimejä. Nämä herrat olivat vastustajain luetteloissa suuren sotajoukon rippi-isiä ja kuormastopoikia. Ja kaupustelijattarina taas oli hienon seurapiirin rouvasväkeä, joka antoi kirjoitelmia muodeista, tai yksinkertaisia työläisnaisia, jotka kuvailivat erilaisia kudonnan ja ompelun lajeja. Ei mikään ollut liian mitätöntä saamaan sijaa tietokirjassa, eikä kukaan avustaja ollut liian vaatimaton käytettäväksi sen palvelukseen. Tämä ei olisi itsessään niin erikoisen merkillistä, jos ensyklopediaa olisi pidettävä samanlaisena aakkosellisena hakemistona kuin meidän aikamme tietosanakirjoja. Diderot'n ja d'Alembert'in yritys oli kuitenkin tarkoitettu suorittamaan paljoa tärkeämpää tehtävää kuin nämä tutkimuksen ja sivistyneen seurustelun hyödylliset, mutta sen pahempi myös usein niin ikävät ja sieluttomat apuneuvot. Vain käytännöllisistä syistä, ilmeisesti vasten tahtoaan, oli toimituksen pakko kirjoitusten sijoittelussa noudattaa aakkosjärjestyksen ajatuksetonta, oikullista muotoa. Kun ei jonkun toisen jarjestelyperiaatteen seuraaminen kuitenkaan käynyt päinsä kirjan käytännöllisyyden siitä kärsimättä, niin koetti toimitus sensijaan niin selvästi kuin mahdollista tehostaa kaikkien tämän suuren kokoomateoksen kirjavien ja erilaatuisten ainesten välillä vallitsevaa sisäistä yhteyttä.
Siinä tilauskehoituksessa, jonka Diderot sepitti v. 1750, teroitti hän siten, että "kaikki tiede on pohjaltaan yksi ja sama, niinkuin luonto on sen mukaan, mitä Buffon on meille opettanut, sekin vain yksi ja sama." Tämä sanan varsinaisessa merkityksessä ensyklopedinen ajatus esiintyi myöskin siinä kuuluisassa, aikanaan rajattomasti ihaillussa esipuheessa, Discours préliminaire de l'Encyclopédie, jonka d'Alembert v. 1751 sijoitti tämän suurteoksen ensimäisen niteen alkuun. "Se", huudahtaa hän tässä, "joka voisi yhteen ainoaan silmäykseen mahduttaa koko maailmankaikkeuden, ei näkisi, jos niin saan sanoa, edessään muuta kuin yhden ainoan olemisen ja yhden suuren totuuden." Osoittaakseen, miten tuollaisen yhteyden voitiin todistaa vallitsevan ilmiöiden näennäisessä sekamelskassa, keksivät tietosanakirjan toimittajat tieteiden ja taiteiden sukupuun, joka sitoi kaikki ihmisten tiedot ja taidot sekä toisiinsa että yhteiseen juureensa. Tähän sukupuuhun viittaamalla voitiin sitten, niinkuin d'Alembert'kin esipuheessaan, siirtyä kallioleikkauksista akkusatiiviin, s.o. kulkea tuo pitkä matka geometriasta fysiikan kautta metafysiikkaan ja tästä kielioppiin, tai voitiin myös, niinkuin Diderot tilausilmoituksessaan, saada jumaluusoppi ja puutarhaoppi sopimaan toistensa viereen samaan osastoon sillä perusteella, että näitä molempia tieteitä tutkitaan samaa sielunkykyä, järkeä käyttämällä.
Niinkuin näkyy, ei noita keskenään niin erilaisia kirjoituksia käynyt liittäminen toisiinsa ilman keinotekoista ja väkinäistä yhdistämistointa. Mutta arvosteltaessa historiallisesti tietosanakirjan merkitystä ei tule kiintyä luokittelun järjettömyyksiin. Eikä paina myöskään ratkaisevasti tämän arvostelun vaa'assa se seikka, että d'Alembert samoin kuin Diderot'kin monasti erehtyi tieteiden ja taiteiden kehitystä esittäessään. Tietosanakirjan oleellinen luonteenpiirre oli se, että toimittajien oli siinä kuitenkin onnistunut — vaikkakin virheellisten rakennelmien ja luonnottomien yhdistelmien avulla — järjestää sanakirjan sisällön koko kirjavuus ja moninaisuus yhdistävän kokonaisaatteen hallittavaksi. Kuten helposti ymmärtää, sai teos vain täten kirjallista mielenkiintoa ja arvoa; ja lopuksi kykeni se vain täten toimimaan välikappaleena valmisteltaessa uutta aikaa voittamaan vanhaa. Kirjava tieto sellaisenaan ei olisi voinut saada aikaan mitään kumouksia; mutta siitä tuli elävä voima heti, kun kaikki nuo erilaiset tiedonsirpaleet — joista monet olivat lähtöisin kylläkin varovaisten ja vaarattomien avustajain kynästä — koottiin sen maailmankatsomuksen helmaan, jota toimittaja ja hänen ystävänsä koettivat istuttaa tietokirjan lukijain mieliin.
Kun puhutaan siitä hengestä, joka kannatti tätä maailmankirjallisuudessa yksinäistä tietosanakirjaa, ei tule kuitenkaan luulla, että ranskalaiset ensyklopedistat olisivat saarnanneet ilmikapinaa valtiota tai kirkkoa vastaan. Jos vertaa heidän tapaansa käsitellä uskonnollisia tai valtiollisia kiistakysymyksiä siihen äänensävyyn, millä nykyaikaisessa kirjallisuudessa puhutaan samoista asioista, niin hämmästyy suorastaan näiden n.s. kumousmiesten varovaisia lausuntoja. Puhuessaan esim. vallitsevista yhteiskuntaoloista asettuvat he melkein kaikki valistuneen yksinvallan kannalle. He moittivat korkeita veroja, väärää sotaväenottojärjestelmää, rikasten harjoittamaa köyhäin nylkemistä, j.n.e., mutta moitteella ei ole koskaan äänekkään syyttämisen sävyä. Uskonnollisiin käsityksiin nähden oltiin kyllä paljon yltiöpäisempiä mielipiteitten puolesta, mutta sensijaan vielä miedompia näiden mielipiteitten esittämis- tai oikeammin vihjailemistavassa. Vihatun kirkon mahtavuus pakotti hyökätessä maltillisuuteen, ja "taika-uskon" arvostelu käärittiin niin moniin verhoihin, ettei tarkkaamaton lukija keksinyt sen kärkeä lainkaan. Kun siten oli esim. osoitettava katolisen messudogmin järjen vastaisuus, sepitettiin varsin oikeauskoinen kirjoitus hakusanan Messe kohdalle, mutta viitattiin siitä eräisiin vastaaviin villikansojen uskonnollisiin menoihin, joita sitten seikkaperäisesti ja ilman minkäänlaista kunnioitusta kuvailtiin toisten hakusanojen kohdalla.
Kun on lukenut muutamia näitä muodoltaan niin viattomia kirjoituksia, niin saattaa tuntua suorastaan vaikealta käsittää, kuinka tietosanakirja on kyennyt saamaan aikaan huomattavaa muutosta yleisissä ajatustottumuksissa. On pakko jonkun verran ponnistamalla asettua ajan käsityskannalle nähdäkseen niiden ajatusten uutuuden, joita sanakirja levitti ympäri maailmaa. Mutta jos on perehtynyt ennen vallankumousta eläneen yhteiskunnan katsantokantoihin, niin ymmärtää, että noihin melkeinpä jesuiittamaisen varovaisiin lausuntoihin usein kätkeytyi syövyttävää arvostelua, joka varmasti vaikuttaen kaivoi monen uskonopillisen pääkäsityksen perustuksia. Jos noista pakostakin varovaisista valtiollisista ja uskonnollisista kirjoituksista siirtyy toisiin teoksen osiin, niin tapaa siellä useita kohtia, joita ei tosin voida suorastaan pitää kumouksellisina, mutta jotka siitä huolimatta olivat välillisesti omiaan raivaamaan tietä uuden ajan elämänkatsomukselle. Erikoisesti huomattavaa on, että suuren ja merkittävän osan näitä aikaansa nähden kaikkein rohkeimpia kirjoituksia sepitti juuri Diderot.
On nimittäin kuvaavaa sille hengelle, joka oli vallitsevana tietokirjan suunnitelmaa laadittaessa, että päätoimittaja oli itselleen varannut n.s. mekanisten taiteiden osaston, tai niinkuin me sanoisimme: käsityön ja teollisuuden eri haarat. Paremmin kuin kukaan muu ajallaan osasi Diderot antaa tunnustusta inhimillisen työn vaatimattomille muodoille, joista kansan hyvinvointi pohjimmalta riippuu. Kun hän siis kirjoituksissaan käsitteli mekanisia taiteita, puolusti hän parhaalla kaunopuheisuudellaan niiden arvoa henkilöitä vastaan, jotka eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään muusta kuin vapaista ja kauneista taiteista. "Kuinka kummallisesti arvostelemmekaan asioita!" huudahtaa hän Art-kirjoituksessaan. "Me vaadimme, että on toimitettava jotakin hyödyllistä, mutta me halveksimme hyödyllisiä ihmisiä." — "Suokaamme taiteiden harjoittajille kaikki se oikeus, mitä me olemme heille velkaa. Vapaat taiteet ovat kylliksi kehuneet itseään; ne voisivat nyt sopivasti käyttää sitä ääntä, mikä niillä on, mekanisten taiteiden ylistämiseksi. Vapaiden taiteiden asiana on kohottaa mekaniset taiteet siitä alennuksesta, missä ennakkoluulot ovat niitä niin kauan pitäneet; kuningasten suojelevan vallan asiana on vapauttaa ne siitä köyhyydestä, missä ne yhä kituvat. Käsityöläiset ovat pitäneet itseään halveksittavina, koska heitä on halveksittu; opettakaamme heitä ajattelemaan parempaa itsestään; se on ainoa keinomme saada heiltä parempia tuotteita."