Näissä lausunnoissa on yhtä ja toista, joka viittaa myöhempien aikojen käsitystapaa kohti. En tiedä, vaikka ehkä sisällyttäisin liian paljon merkitystä sanoihin, mutta minusta näyttää siltä, kuin olisi Diderot aavistanut sen suuren ja ihanteellisen — joskin uusimpien oppien mukaan liian epäkäytännöllisen — ajatuksen taiteen yhtymisestä käsityöhön ja taiteen jalostavasta ja vapauttavasta vaikutuksesta käsityöhön, joka on ollut John Ruskin'in ja William Morris'in innostuneen toiminnan pohjana. Tuosta monipuuhaisesta filosofista olisi aivan varmaan tullut uuras taideteollisuuden harrastaja, jos hän olisi elänyt meidän päivinämme. Ja yhtä hartaasti olisi hän myöskin museoistamme ja kirjallisuudestamme ryhtynyt tutkimaan sitä uudenaikaista tiedettä, joka teknillisten menettelytapojen kehityksessä näkee tärkeän osan ihmishengen historiaa.
Diderot'lla ei ollut enempää kuin kellään muullakaan hänen aikalaisellaan käytettävissään niitä nykyajan menetelmiä, joiden avulla teknikan edistysten tutkiminen voidaan tehdä rikkaaksi ja syvemmässä mielessä hedelmääkantavaksi. Miten herkästi hän liekin aavistellut myöhemmän ajan käsityksiä, niin ei hän kaiketikaan vielä ymmärtänyt, kuinka kehitysaate saattaa puhaltaa viehättävän, ja tahtoisin sanoa, suorastaan filosofisen sisällön yksinkertaisimmankin työkalun historiaan. Mutta elleikään hän vielä kyennyt kehitysopillisesti kouluutetun tiedemiehen tavoin näkemään alkeellisten työneuvojen ja monimutkaisten koneiden välillä vallitsevaa yhteyttä, niin oli hänellä sensijaan käsityöläiskodissa kasvaneen miehen melkein synnynnäinen kiintymys kaikkeen siihen elämään, joka ilmenee pyörien, hihnojen ja vipuvarsien liikkeissä. Käytännöllisen mielensä väsymättömällä tiedonhalulla heittäytyi hän — sana ei ole liian voimakas — tutkimaan mekanisia taiteita. Tällöin oli hänellä se varmaankin hänen mielestään arvaamattoman tärkeä etu, että hän sai alottaa tutkimuksensa suoraan todellisuudesta. Ennen häntä ei ollut olemassa minkäänlaista mainitsemisen arvoista kirjallisuutta käsityöläisammateista, ja Diderot oli sentähden yhtä pakotettu kuin halukas mieskohtaisesti käymään tehtaissa haastattelemassa työmiehiä ja heidän puheittensa mukaan kirjoittamassa kuvauksensa työtavoista. Kun työmiehet osoittautuivat usein kykenemättömiksi selittämään, miksi he menettelivät niin tai näin, valmistutti Diderot itselleen konemalleja, joita hän itse käytti ja joiden osat hän otti erilleen voidakseen sitten antaa lukijoilleen selkeän ja helpon käsityksen koneiden rakenteesta ja toiminnasta. Tällaisten kokeellisten tutkimusten perusteella sepitti hän teknillisiä asioita käsittelevät kirjoituksensa, joiden luku lähenteli tuhatta ja jotka olivat usein yhtä laajoja kuin pienet tieteelliset teokset. Puhtaasti asiallinen henki vallitsi näissä kirjoituksissa, mutta jonkunlainen kansanvaltainen tarkoitteluhalu kätkeytyi kuitenkin teollisuudenhaarojen yhteiskunnalle niin tärkeän merkityksen tehostamiseen. Työmiesten toiminnalle annettuun tunnustukseen sisältyi sanoiksi pukeutumatonta niiden olojen arvostelua, joissa he elivät. Ja eräissä yksityisissä tapauksissa saattoi arvostelu puhua aivan kuuluvallakin äänellä. Niin oli laita siinäkin kuuluisassa kirjoituksessa, missä Diderot määritteli päiväpalkkalaisen käsitettä: "Mies, joka tekee työtä käsillään ja jolle maksetaan palkka päivittäin. Tällaiset ihmiset muodostavat suurimman osan kansakuntaa; heidän kohtalostaan tulee hyvän hallituksen ensi sijassa pitää huolta. Jos päiväpalkkalaisen on paha olla, niin on myös paha olla koko kansakunnan."
Tämänlaiset lauseet saattoivat herättää levottomuutta vanhan hallitusjärjestelmän kannattajissa. Kuinka viattomilta yksityiset kohdat lienevätkään näyttäneet erikseen otettuina, niin tunsivat he kuitenkin sisimmässään, että yleissävel oli vaarallinen, ja he ymmärsivät, että tässä kuten kaikissa muissakin tapauksissa sävelestä soitto syntyy. Järjestelmää uhkasi välillisesti kaikki, mikä järkähytti sen teoreettisia edellytyksiä: ehdottoman valtiollisen yksinvallan, yhteiskunnallisen ylimysvallan, uskonnollisen dogmivallan ja tieteellisen, kartesiolaisen kaksinaisuuden aatteita. Lujan ja johdonmukaisesti pystytetyn aaterakennelman avulla puolustettiin hallitsevain oikeutta hallita hallittuja. Mikä hyökkäys tahansa, joka suuntautui jotakin yksityistä rakennelman osaa vastaan, saattoi sortaa koko ihanuuden. Oli yhdentekevää, kohdistuiko arvostelu yhteiskunnallisiin tai valtiollisiin tai sielutieteellisiin opinkappaleihin; pää-asia oli, järkytettiinkö vanhan maailmankatsomuksen liitoksia. Ellei se enää seisonut eheänä ja peloittavana uljaassa korkeudessaan, eivät ihmiset enää niin herkästi antaneet onnensa tukahtua ja vapautensa sortua yksinvaltiaan ehdottomuusperiaatteen, absolutismin, nimessä. Jos koettaa eläytyä niiden ihmisten ajatustapaan, jotka elivät vanhan hallitusjärjestelmän, l'ancien régime'in, aikana, tuntuukin sentähden kuin kuulisi jopa kirjoituksessa aistimusten suhteesta järkeen ja mielikuviin tai käsityöläisten suhteesta vapaihin säätyihin kuiskauksen, joka oli pian paisuva valtavaksi huudoksi: les droits de l'homme! (ihmisoikeudet).
Niin työlästä kuin meidän onkin joskus kuulla tuota kuiskausta, niin oli uhatun järjestelmän edustajilla tarkemmat korvat kuin meillä, ja he ymmärsivät kaiken olevan vaarassa niin pian kuin joku heidän opinkappaltensa kohta alkoi horjua. Sentähden ryhdyttiinkin pian kirkon ja hallituksen taholta vastustamaan tuota suurta sanakirjayritystä kaikilla niillä mahtikeinoilla, joita vielä 18. vuosisadalla oli hallitsevain käytettävänä.
Ensimäiset vainot alkoivat heti tietokirjan ensimäisten niteiden ilmestyttyä. Aluksi oli hyökkäys välillinen, sillä se ei kohdistunut suoraan toimitukseen, vaan erääseen sen avustajaan, pappi de Prades'iin, joka oli Sorbonne'issa esittänyt tarkastettavaksi eräitä sekä jansenistain että jesuiittain mielestä kerettiläisiä väitelmiä. Diderot ymmärsi kuitenkin varsin hyvin, että hänen sanakirjaansa uhkasi kaikki, mitä tehtiin hänen avustajilleen, ja sentähden puhuikin hän pro domo sua, taloaan puolustaakseen, hyökätessään eräässä lentokirjassa, Apologie pour l'Abbé de Prades (Pappi de Prades'in puolustus) jansenistain suvaitsemattomuutta ja jesuiittain oikeauskoisuuskiihkoa vastaan. Ensimäinen myrsky päättyi kuitenkin aivan luonnollisella tavalla siihen, että läheisin asianomainen, pappi de Prades, pakeni Ranskasta ja peruutti häpeällisesti kaikki vaaralliset väitteensä. Mutta vastustajat eivät tyytyneet tähän menestykseen. He ryntäsivät uudelleen päin ja kävivät nyt suoraan käsiksi sanakirjaan.
Tällä kerralla esiintyivät jesuiitat yksinään, liittymättä hyökkäyksessään vastustajiinsa jansenisteihin. Ja hepä nyt sanan kirjaimellisessa merkityksessä kävivät taistelua pro domo, talonsa tai oikeammin kauppahuoneensa puolesta. Diderot'n tietokirjassa näkivät he nimittäin uhkaavan kilpailijan eräälle omalle yritykselleen, suurelle tietosanakirjalle, joka oli ilmestymispaikastaan saanut nimen Dictionnaire de Trevoux. Jesuiittain selvä liikemiessilmä huomasi kyllä, että saattoi olla hyödyllistä käyttää omaan sanakirjaansa Diderot'n esitöitä. Mahtavien suhteittensa avulla onnistui jesuiittain saada v. 1752 niin paljon aikaan, että ensyklopedian julkaisemisoikeus peruutettiin, ja väitettiinpä heidän toivoneen pääsevänsä panemaan takavarikkoon kaikki Diderot'n käsikirjoitukset, painattaakseen ne sitten häikäilemättä omaan sanakirjaansa. Tällöin eivät he olleet kuitenkaan unohtaneet vain sitä, että — niinkuin Grimm sattuvasti lausui Correspondance littéraire'issään — Diderot'n paperit kyllä saatettiin varastaa, mutta ei koskaan hänen päätänsä eikä hänen neroansa; vaan olivat he myös jättäneet huomaamatta sen seikan, että heidän vastapuolueellaankin saattoi olla mahtavia suojelijoita hovissa, Diderot ja d'Alembert olivat imartelevalla omistuksella osanneet hankkia d'Argenson'in, silloisen sotaministerin, suosion. Lisäksi voivat he luottaa kaikkivaltiaan rouva de Pompadour'in kannatukseen, koska hovijuonittelut sattuivat kärjistymään heidän edukseen. Senjälkeen kuin jesuiittaisät olivat vastustaneet hänen pääsemistään kuningattaren palatsirouvaksi, oli nimittäin kuninkaallinen rakastajatar alkanut tukea filosofeja. Kun hän lisäksi oli sekä kirjallisesti että taiteellisesti sivistynyt nainen, tunsi hän luultavasti muutoinkin mielenkiintoa Diderot'n yritykseen. Osaksi vihasta ensyklopedian vainoojia kohtaan, osaksi sen ansioiden arvostamisesta antoi hän sentähden toimittajain ymmärtää, että he saattoivat erioikeuden lakkauttamisesta huolimatta jatkaa sanakirjansa julkaisemista. Kiellon loukkaamista tultaisiin katsomaan sormien läpi, mutta luonnollisestikaan ei olisi viisasta ärsyttää viranomaisia liian rohkeilla kirjoituksilla.
Sellaisissa olosuhteissa ilmestyi v. 1753 kolmas nide, joka oli niin varovainen, että se suorastaan suututti Voltaire'iä. Kolmella seuraavalla yhtä varovaisella niteellä luovittiin sitten aina vuoteen 1757, mutta silloin puhkesikin myrsky uudelleen, ja nyt kaikilta tahoilta yht'aikaa, hukuttamaan tietokirjaa. Hallitus ja papit uhkasivat sensuurilla, ja suuri yleisö kielsi yritykseltä sen myötätunnon, joka yksinään saattaa antaa voimia kestämään ahdistusta. Taantumus oli päässyt valtaan sen jälkeen kun Damiens oli tehnyt murhayrityksensä Ludvig XV:tä vastaan ja vapaamieliset oli saattanut pahaan huutoon Helvétiuksen kirja De l'Esprit (Älystä), jonka rohkean materialismin katsottiin edustavan koko filosofisen leirin elämänkäsitystä. Lisäksi oli Rousseau vähäpätöisten riitaisuuksien ja kurjien juorujen johdosta julistanut koko maailmalle eroavansa ensyklopedisteista ja siirtyvänsä heidän vastustajainsa puolelle. Ja sitten räjähti maaliskuussa v. 1759 suuri pommi, kun valtioneuvosto aivan yksinkertaisesti lakkautti tietokirjan julkaisemisoikeuden ja kielsi ei ainoastaan uusien niteiden valmistamisen, vaan myös jo valmiiden niteiden myymisen.
Nyt alkoi koettelemuksen aika suuren yrityksen kaikille avustajille, mutta lähinnä hänelle, joka johti työtä ja joka oli ponnistanut kaiken tarmonsa päästäkseen päämääräänsä kaikista vastuksista huolimatta. Mutta Diderot'llekin koitti aika, joka osoitti, mikä hän oli miehiään, ja mikä järkähtämätön, sitkeä sisu hänessä asui. Seuraavina vuosina nousi Diderot'n hahmo valtavaan voimaan, ja hän kohosi yli aikalaistensa näyttäessään kerta kerralta, mihin kaikkeen hän kykeni oman onnensa nojaan jätettynä. Vastoinkäymisissä eli Diderot toimintansa kunniakkaimman vaiheen. Hänen luonteessaan oli paljonkin vikoja, mutta hän kesti arvokkaasti suuren, ratkaisevan yksinäisyyskokeen, johon me joudumme silloin, kun ystävät hylkäävät meidät ja kun katkeruus ja pettymykset jäytävät elinvoimaamme. Silloin nähdään, mistä voimakkain personallisuus on etsittävissä: niiden monien joukostako, jotka väistyvät, tai siitä ainoastako, joka pysyy paikallaan kaikkien muiden taakka kasattuna hartioilleen ja pelkurien halveksunnan painaessa mieltä.
Tätä viimeksi mainittua tunnetta oli Diderot vain liiankin usein saava kokea. Kaksi kuukautta erioikeuden peruuttamisen jälkeen jätti hänet d'Alembert, ja hän menetti täten taitavimman, vaikkeikaan parhaan apulaisensa. Niinkuin aikaisemmin on huomautettu, oli d'Alembert ollut sanakirjayrityksen valtiomies; hän oli ollut, niinkuin on rumempaa nimitystä käyttäen sanottu, kettuna ensyklopedistain pesässä. Hänen notkeutensa oli hyödyksi, milloin oli kysymyksessä kannatuksen hankkiminen työlle, ja hänen yhteiskunnallinen ja tieteellinen arvovaltansa antoi sille tarpeellista mahdikkuutta. Mutta sellainen arvokas ja kunnioitettu avustaja voi, kuinka hyödyllinen hän liekään myötätuuleen laskettaessa ja luovailtaessa, osoittautua aivan merkityksettömäksi myrskyn noustessa. Sen sai Diderot kokea d'Alembert'in suhteen. "Hänen innostuksensa yhteisen asian hyväksi", lausuu Ducros kirjassaan ensyklopedistoista, "ei ollut milloinkaan ollut ylenmääräinen; sitä hillitsi hänen omien sanojensa mukaan terveyttä silmällä pitävä rovion liiallisen kuumuuden pelko ja vielä enemmän se varovaisuus, joka oli luonteellista hänen epäilevälle älylleen ja kuivaile sydämelleen." Hän saattoi kyllä työskennellä suuren päämäärän saavuttamiseksi, mutta hän piti, niinkuin hän itse tunnusti eräässä Voltaire'ille lähettämässään kirjeessä, enemmän rauhastaan kuin järjen voitosta. Mutta jos hän näin pysyi maltillisena yleistä vääryyttä katsellessaan, niin ei hän sietänyt häntä itseään ärsytettävän. "Pilkkapuheet ja saarnat, joilla meitä ahdistetaan", kirjoitti hän Voltairehlle, "väsyttävät minua, ja tämä ynnä muutamat muut syyt pakottavat minut ainaiseksi luopumaan tuosta kirotusta sanakirjatyöstä." Mitä nämä muut syyt olivat, ei käy ilmi kirjeen jatkosta. Mutta me saamme selityksen tähän eräästä kirjeestä, jonka Diderot vuorostaan lähetti ystävättärelleen, neiti Volland'ille. D'Alembert tahtoi aivan yksinkertaisesti suurempaa palkkiota kuin kustantaja jaksoi maksaa. Sellainen yrityksen kaikkein vaarallisimmalla hetkellä esitetty vaatimus tuntui Diderot'sta pöyristyttävältä, ja syvällä suuttumuksella kuvaili hän jäähyväiskeskusteluaan d'Alembert'in kanssa. Heidän välinsä eivät kuitenkaan rikkoutuneet lopullisesti, ja d'Alembert antoi vielä ensyklopediaan muutamia pienempiä geometrisiä kirjoitelmia.
Aikaisemmin on jo mainittu, että Voltaire oli d'Alembert'in välityksellä joutunut ottamaan osaa sanakirjayritykseen. Hänen nähdäkseen edusti juuri d'Alembert tätä yritystä, ja hän vaati sentähden käsikirjoituksiaan takaisin vähän senjälkeen kun hänen ystävänsä oli eronnut toimituksesta. Hän asettui nyt samalle kannalle kuin aikaisemminkin vaihtaessaan tietokirjan ensimäisen niteen liiallista varovaisuutta. Ilman vapautta, sanoi hän, ei työtä voitu suorittaa loppuun, ja Diderot'n pitäisi sentähden olla yhtä viisas kuin hänen virkaveljensäkin, s.o. luopua työstä, jonka sorto teki melkein mahdottomaksi. Tai jos hän itsepäisesti halusi jatkaa, niin tulisi hänen ainakin julkaista sitä muualla kuin Pariisissa. Voltaire itse ehdotti Lausanne'ia, Fredrik Suuri kutsui tietokirjaa Berliiniin ja Katariina tarjosi pietarilaiset kirjapainonsa sen käytettäväksi.