Mutta Diderot ei huolinut enempää varoituksista kuin houkutuksistakaan. Hän tahtoi päättää työnsä ja hän tahtoi päättää sen juuri Pariisissa. Häntä sitoi tunne, jota eivät hänen aikalaisensa vielä voineet täysin käsittää: se velvollisuudentunto, joka on perusaineksena nykyaikaisen kirjallisen ammattimiehen siveysopissa ja jonka sisimpänä olemuksena on sopimuksen pyhyyden kunnioittaminen. Kustantaja ja työmiehet olivat riippuvaisia hänestä; sentähden ei hänellä ollut oikeutta väsyä kesken. Ja sentähden ei hän masentunut, vaan jätti viranomaisille lakkaamatta valituskirjoituksia ja vaati oikeuttaan. Kun vihdoin uusi hallituksen antama käsky koetti pakottaa kustantajaa suorittamaan takaisin tilausmaksut, sai Diderot hänet olemaan tottelematta. Hän alkoi salaa valmistella kymmentä jälelläolevaa tekstinidettä, voidakseen sitten sopivalla hetkellä lähettää ne tilaajille yht'aikaa yhdentoista kuvia ja piirroksia sisältävän niteen mukana. Hän teki uuden sopimuksen, joka antoi kaikki edut kustantajalle ja kaikki vaivat toimittajalle. Ja niin oli hän kesällä 1759 taas täydessä työssä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Samaan aikaan kuin paavi julisti hänen yrityksensä pannaan, alkoivat kirjanpainajani koneet työskennellä. Se oli rohkeata, mutta Diderot tunsi hallituksensa ja tiesi, ettei ollut niin hirveätä olla hiukan tottelematon.
Todellisuudessa ei asia ollutkaan niin toivoton kuin Diderot'n aputoimittajat olivat luulleet, 18. v. s:n Ranskassa saattoi tapahtua, että kirjailijat, joita sensuuri ahdisti, voivat saada apua itseltään ylipainoasiamieheltä. Hallituspiireissä vallitseva kurittomuus teki hallituksen heikoksi. Silloin tällöin oli pakko antaa perään jesuiitoille ja kieltää eräitä kirjoja, mutta kiellot annettiin useinkin vain silmän lumeiksi, ja jesuiittoja vihattiin liiaksi, jotta olisi kauvankaan pidetty voimassa tällaisia väkinäisiä toimenpiteitä. Tässä keskinäisen kilpailun ja kateuden pelissä saattoi kestävä mies, joka osasi odottaa, toivoa joskus tapahtuvan suotuisiakin käänteitä. Eikä Diderot väsynytkään, vaan taisteli ja neuvotteli samalla kertaa, siinä sivussa lisäten kahdenkertaiseksi työnsä vauhdin. Hän ei ollut nyt yksinomaan ainoa julkaisija ja toimittaja, vaan tarkasti hän myös itse kaikki käsikirjoitukset, lukipa korjausvedoksetkin. Samalla sepitti hän hyvän osan parhaita kirjoituksiaan filosofian, sielutieteen, historian ja valtiotieteen alalta. Se oli voimannäyte, joka pakotti Voltaire'inkin sitä ihailemaan. Diderot oli, kirjoitti Voltaire, samalla kertaa sekä Herakles että Atlas, joka yksinään kantoi tuota suurta yritystä väkevillä hartioillaan.
Käyttämällä kaiken mahtavan tarmonsa onnistui Diderot'n saattaa työnsä loppuun, apulaisenaan muuan vaatimaton, mutta ahkera ja sitkeä mies, joka oli liittynyt häneen viimeisinä vuosina. V. 1764 voi hän, niinkuin hän itse sanoi, huutaa maan olevan näkyvissä, ja v. 1765 ilmestyivät kaikki viimeiset tekstiniteet, salaa jaettaviksi niille tilaajille, jotka poliisi oli hyväksynyt. Julkaisija oli varmaankin hyvin tyytyväinen nähdessään jättiläistyönsä nyt vihdoinkin kaikista vastuksista huolimatta suoritettuna. Mutta voittoriemuun valoi katkeruuden pisaran se viime hetkessä tehty havainto, että hänen kustantajansa oli toiminut salaa sensorina ja poistanut pelkän varovaisuuden nimessä pitkiä pätkiä Diderot'n tekstin viimeisistä korjausvedoksista. Pettyneenä jätti hän työnsä, ja surumielin valitti hän tuhlanneensa niin suuren osan elämästään ensyklopedistain pesässä.
IV.
Diderot'in valitus ei ollut kuitenkaan kaikin puolin oikeutettu. Merkitsi tosin menetystä hänen tilissään, että hän oli ollut niin pitkän ajan uponneena epäitsenäiseen julkaisutyöhön. Mutta hän oli kuitenkin saanut tällä ajalla useita voittojakin, eikä ainoastaan tietämisessä ja kokemuksessa, vaan myös ulkonaisissa eduissa. Vaikkeikaan työ ollut taloudellisesti tuottanut hänelle suuria rikkauksia, niin oli hänen yhteiskunnallinen asemansa sen johdosta toki muuttunut aivan toiseksi kuin mitä se oli ollut. Astuessaan tuon suuren yrityksen johtoon oli hän aivan tuntematon kynäniekka, jolla ei ollut minkäänlaisia vaikuttavampia suhteita. Mutta sanakirjan kautta tuli hän tunnetuksi koko kirjallisessa maailmassa. Hän pääsi sen seurapiirin jäseneksi, joka määräsi sävyn elämälle Pariisissa ja koko Europassa. Siten muodostuukin nyt hyvä osa hänen historiaansa niiden seurapiirien historiaksi, joissa hän liikkui. Ja huomattavaa on tällöin, että juuri Diderot'in kirjoituksista saadaan mitä mainiointa ainehistoa näiden kuuluisain keskuksien tuntemiseksi, joissa uuden ajan elämänkatsomusta kehiteltiin ja kypsyteltiin.
Diderot'n Lettres à M:lle Volland tekevät nimittäin paremmin kuin mikään muu säilynyt lähdeteos nykyaikaiselle lukijalle mahdolliseksi muodostaa havaannollisen käsityksen siitä elämästä, jota 18. v. s:lla elettiin ranskalaisissa kodeissa ja ranskalaisissa salongeissa. Ja näiden kirjeiden avulla tutustuu hän myös paraiten siihen mieheen, joka liikkui näissä kodeissa ja salongeissa ja joka harvinaisen suorasukaisesti merkitsi muistiin kaikki, mitä hän niissä näki ja kuuli.
Diderot'n runsaassa tuotannossa ei minun nähdäkseni ole toista teosta, joka voisi mielenkiinnon puolesta kilpailla niiden 139 kirjeen kanssa, mitkä hän vv. 1759-1774 lähetti neiti Volland'ille ja mitkä vasta vuonna 1830 tarjottiin yleisön käsiin painattamalla Pietarin Keisarillisessa Kirjastossa säilytetyt alkuperäiset kappaleet. Vain niiden avulla pääsemme täydellisesti ymmärtämään, miksi hänen aikalaisensa puhuivat niin suurella ihastuksella hänen kaunopuheisuudestaan ja hänen viehättävästä olemuksestaan. Tuttavallisesti, usein liiankin tuttavallisesti kirjoitellessaan vuosien mittaan lukijattareile, joka oli samalla kertaa hänen rakastajattarensa ja hänen ystävänsä, on Diderot tietämättään jättänyt olemuksestaan jälkimaailmalle kuvan, joka elävyydessään ja näköisyydessään on voittamaton. Maailmankirjallisuudessa ei luultavasti ole useatakaan kirjaa, jota kävisi kirjailijan personallisuutta paljastavan luonteensa puolesta vertaaminen neiti Volland'ille lähetettyihin kirjeisiin. Minä tunnen ainakin vain yhden teoksen, jonka haluaisin asettaa niiden rinnalle: James Boswell'in Samuel Johnson-elämäkerran.
Tämä englantilaisen kirjallisuuden kuuluisin kirjailijaelämäkerta muistuu mieleen Diderot'n kirjeitä lukiessa. Johnson ei ole tosin Diderot'n tavoin lahjoittanut meille suoranaista omatekoista muotokuvaa, sillä hänen apulaisensahan on merkinnyt muistiin jokaisen sanan, minkä hän päästi leveästä suustaan. Mutta Boswell'in tunnontarkkuus on antanut hänen merkinnöilleen suorastaan alkuperäisen soinnun, ja meistä on kuin kuuntelisimme vielä nyt omin korvin niitä keskusteluja, joissa tri Johnson johti puhetta mahdikkaalla varmuudellaan. Välitön, puhtaasti impressionistinen menettelytapa, joka ei pelännyt vuorosanojen piirtämistä tuoreeltaan lyhennyskirjoituksella vaikkapa kalvosimiin, on puhaltanut Boswell'in teokseen sen kuolemattoman elinvoiman. Ja suuresti ottaen on Diderot'kin käyttänyt samanlaista menettelytapaa kertoessaan heti päivällisen tai illanvieton jälkeen ystävättärelleen kaikki, mitä oli tapahtunut ja mistä oli puhuttu. Hän on istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen, pää täynnä kirjavia vaikutelmia, päästääkseen poissaolijan ajatuksissaan ottamaan osaa kaikkiin hänen elämyksiinsä. Niin on hän sukaissut maalaavin sanoin kepeitä hahmopiirroksia illan seurueesta ja antanut kunkin tuoda lisänsä keskusteluun. Mutta enimmiten ja mieluiten on hän kirjoittanut itsestään, sillä kunnon Diderot'kaan ei ole vailla turhamaisuuttansa, ja jos hän on sattunut keksimään jonkun onnellisen ajatuksen, pitää hänen Sophie'nsa saada tietää siitä ennen kaikkia muita. Sentähden pitää paikkansa hänestäkin se, mitä on sanottu tri Johnsonista, että "hän on tullut luoksemme läpi vuosisatojen puhellen".
Diderot'n keskustelun sanottiin olleen viehättävämpää kuin hänen kirjoituksensa; hän oli tuokiosepittäjä, joka oli paraiten itseään silloin kun hän oli välittömimmillään, ja sentähden on hänen kirjeistään tullut hänen etevin kirjallinen teoksensa. Niitä lukiessa on kuin saisi aavistuksen hänen kaunopuheliaisuutensa purkautuvasta luonteesta, tuosta tulivuorenvoimasta, joka Taine'in sanaa käyttääksemme kuljetti katkeamattomana virtana mukanaan kaikkea, mitä mahtui Diderofn päähän, "tulta ja hehkuvaa laavaa ja maan uumenista nousevaa jaloa malmia ja kuonaa ja liejua ja lokaa kirjavassa mylläkässä". Neiti Volland ei ollut turhan kaino eikä Diderot'kaan ollut arka — sentähden onkin kirjekokoelmassa pitkiä pätkiä, joita ei käy kääntäminen eikä selostaminenkaan. Mutta kaikesta siitä, mikä on näissä kirjeissä mautonta ainakin meidän aikamme käsitystavan mukaan, nousee sitä täydellisempänä sen miehen kuva, jonka virheitä en minä ole suinkaan tahtonut salata enkä lieventää. Ja kaiken sen ohella, mikä vaikuttaa arkipäiväiseltä tai suorastaan loukkaavalta, on niiden kirjavalla sisällöllä tarjottavanaan mitä yllättävimpiä sattuvan havainnon tai väräjävän tunteellisuuden aatteita. Siinä on sekaisin arveluttavia kaskuja ja filosofisia mietteitä; siinä on opiskeluajatuksia ja matkamuistelmia, jotka väliin paisuvat kaihomielisen runollisiksi romanttisen maisemaluonnon kuvauksiksi; siinä on pieniä uutelonkatkelmia siveysopillis-sielutieteellisiä omantunnonkysymyksiä harkitsevien tuumiskelujen rinnalla; siinä on musiikkia ja runoutta ja rakkautta; siinä on lakkaamatta uudistuvia kärsimättömän odotuksen ilmaisuja rakastetun kirjeiden viipyessä; ja sen pahempi on siinä myös melkein yhtä usein palaavia valituksia niistä vatsan häiriöistä, joita parooni Holbach'in suurilla päivällisillä nautittu liian hyvä ja houkutteleva ruoka on aiheuttanut. Mutta ennenkaikkea on siinä joukko meille arvaamattoman tärkeitä kuvauksia Diderot'n pariisilaisesta perheestä, hänen langreslaisesta lapsuudenkodistaan ja niistä kaupunki- ja maalaistaloista, joissa hän oleskeli ystäviensä vieraana.
Huvittavimmat näistä kuvauksista ovat ne, jotka koskevat parooni Holbach'in ja rouva d'Epinay'n kodeissa liikkuvaa seuraelämää. Näiden ystävien maatiloilla oleskeli hän vuosittain useampia viikkoja peräperää, ja kumpaisessakin paikassa joutui hän kosketuksiin samoinajattelevien kanssa, joiden piirissä hän viihtyi kuin kotonaan. — Grandval, Holbach'in asunto, oli suuri ja rikas linna, missä äärimmäiseen uskontunnustukseen lukeutuvat filosofit tiesivät aina saavansa vieraanvaraisen vastaanoton. Isäntä esiintyi itsekin kirjailijana, vaikkei hänen tuotteitaan nykyään enään monikaan lukene. Mutta hänen mieskohtainen vaikutuksensa merkitsi paljon enemmän kuin hänen kynäilynsä, ja häntä muistellaan hänen hyvien päivällistensä takia paljon enemmän kuin hänen kirjojensa. Hän on ruokkinut "die Besten seiner Zeit", ja sentähden tulee hän elämään kautta kaikkien aikojen. Hänen pöydässään oli keskustelusävy vapaampi kuin missään muussa salongissa. Pauhattiin "taika-uskoa" vastaan ja vainottiin melkein vihaten sitä jumalaa, johon ei enää sanottu uskottavan. Holbach'ista oli jumalankieltäminen pyhä asia, ja hän ilmaisi materialistista maailmankäsitystään tahallisen kyynillisesti. Mutta huolimatta kaikesta hänen pakanuutensa epämiellyttävästä asentelusta oli hän kuitenkin nuhteeton ja sävyisä mies, jonka hyväntahtoisuutta hänen ystävänsä pitivät suuressa arvossa. Diderot ei väsykään neiti Volland'ille ylistämästä Grandvarin miellyttävää elämää, siellä kun työ ja seurahuvitus teki päivät rikkaiksi ja vaihteleviksi. Hänen kirjeitään lukiessa saa viehättävän käsityksen siitä voimakkaasta älyllisestä elämästä, mitä elettiin näiden tiedonjanoisten ja keskusteluhaluisten ihmisten parissa, jotka aamupäivisin istuivat kukin häiriintymättömässä ja innokkaassa työssään — söivät sitten runsaan aterian — kävelivät ja haastelivat — kuuntelivat soitantoa illalliseen asti — ja alkoivat sitten loppumattoman iltapakinansa — jota jatkettiin vielä kauvan senjälkeen, kun oli lähdetty salongista — käytävissä matkalla ylempien kerrosten makuuhuoneisiin — ja lopuksi vielä portaissa, missä seisottiin kynttilät kädessä kykenemättä eroamaan ennenkuin oli päästy asian päähän. Ja yö kuluu — ja vaha palaa loppuun kynttilänjaloista, mutta puhetta, puhetta sitä riittää.