HYPNOTISMUS.
Sen tiedät, kuka odottaa, kun korvas soi. Mun tahdot tyystin unohtaa, et sitä voi.
Palavat silmät sielustas
ei käänny pois.
Et unta saada vuoteellas
nyt niiltä vois.
Sua tahtoni mun ympäröi,
sun masentaa;
sun sokeaksi ensin löi,
nyt taluttaa.
Sun luokseni ma pakotan, jo tuletkin. Sun herätän — ja uuvutan taas suudelmin.
IKKUNA SUMUSSA.
Sade yöllistä katua räiskyttää. En kellarinlasista mitään nää, en armaani punaista ikkunaa meren lahden toisella puolen; talot korkeat edessä varjostaa. Tänä yönä tuskaani kuolen.
— Maanjäristys seinät jos heittäis pois, tai aukon jos ampua niihin vois! Ei tapahdu ihmettä — myrsky vain yöss' ulvoo takana ikkunain. — — — —
Ovi auki ja lamput sammuksiin! Ylös tikkaita pitkin kiivettiin kuus kerrosta korkeammalle, pihamaa katos jalkojen alle… Olin katolle päässyt, kun luiskahdin — käsin räystäästä kiinni ma tarrasin ja siihen välille taivaan ja maan jäin ees taas ilmassa kiikkumaan.
Ylös sentään itseni lopulta kiskoin, sisiliskona harjalle kiipesin, ja uupuneena, mut ehjin niskoin savupiipun juurelle lysähdin. Pois silmiltä pisarat puistaen hain tuiketta kätköstä pimeyden — vesi ryöppynä tulvaten sokaisi mun, löi ylitse ruumiin sammutetun, olin tahdoton, voimaton alla sen paineen, alas vierähdin sylissä seuraavan laineen.