Tie kulki suuressa kaaressa pitkin jäätä, kadoten hiukan tuonnempana saaren taakse. Kalle-Kustaa oli istahtanut kelkan nokalle lepäämään.
Hän katseli vuoroin kuuta, joka oli kuin punainen paperilyhty, vuoroin tupaa rannalla, vuoroin taakseen tietä pitkin, tulisiko sieltä joku ajomies, jonka reen perään saisi kelkkansa kiinnitetyksi. Mutta ei tullut.
Kalle-Kustaa alkoi taas saapastaa etukumarassa, vanha karvareuhka korville painettuna. Vaivaloista se oli ja hitaasti matka edistyi; hän potkaisi kiukkuisesti hevosenkokkareen tieltään. Myöhä nyt harmitella että kaupungissa oli tullut anniskeluun mennyksi ja siellä viipyneeksi niin kauan, että oli jäänyt kaikista kotiinpalaavista tukinvetäjistä. Olisipa kelvannut tyhjässä reessä loikoa ja saada perunakuormansa perille siinä sivussa, ilman omaa vaivaa! Piru vieköön koko Hartinin rouvan perunat, paleltuneet, pilaantuneet roskat! Mutta sitten hän muistaa laihan porsaan, joka nälissään vinkuu ja haistelee ihmisiä kuin koira ja silloin herää kiitollisuudentunne Hartinin rouvaa kohtaan, joka oli ajatellut heidän naskuaan ja lahjoittanut sille suuren vasullisen syötävää… Ja ties vaikka niitä porsaan perunoita ihmisetkin saisivat vielä pitää hyvänään. Talvi oli ollut kova ja pahin syrjä köyhälle kalastajalle oli nyt vasta käsissä. Kunhan jaksaisi avoveteen…
Mutta ei se sittekään ollut se ajatus, jota Kalle-Kustaa oli hautonut kaupungista saakka. Ei se se ollut, joka karvasteli jossain syvällä ja teki mielen niin oudoksi ja autioksi kuin tämä talvi-ilta ympärillä.
Olisivat ne Petter ja Abel saaneet jäädä kohtaamatta, kun ne aina siitä uutistuvasta… Olivat tietysti hiukan humalassa, niinkuin hän itsekin, kun heille vastasi ja lasketti… niin, eikö hän taaskin ollut lasketellut liikoja… kehunut, houkkio.
Nyt vasta alkoi Kalle-Kustaan pää olla oikein selvänä. Hän tunsi korviansa kuumottavan ja jonkun äkillisen tunteen vallassa silmäsi hän kuin häpeissään taakseen, olisiko siellä joku kuulemassa hänen ajatuksiaan.
Kajastus taivaan rannalla oli vähitellen häipynyt ja kadonnut, kuu loikoi yhä entisellä paikallaan. Varsalön tupa oli jäänyt niemen taakse. Hän oli nyt kahden varjonsa kanssa, joka uskollisesti väänsi hänen rinnallaan pitkin tiensyrjää.
Oliko sittekin niin, että hän uskoi ja toivoi mahdottomia? Oliko hän sittekin vain kerskuri tomppeli… Tähän asti hän oli uskonut onnenpotkaukseen, joka auttaisi hänet jaloilleen. Hän muisti joskus syysyönä, maatessaan ulapalla silakkaveneessä, rukoilleensa: Potkase, hyvä Jumala, vielä kerran, niin sitten jo autan itseni… Hän oli miettinyt verkkoja laskiessaan: kun antaa veneen, niin antaa purjeenkin, kun antaa padan, niin antaa lusikankin. Ja liikkuessaan vesillä oli hän tähystellyt rantoihin, kolunnut kaikki kivikot ja sopivat kallionrotkot, jotka olivat kuin luodut kaikenlaisen kulkutavaran kerääjiksi. Siitä edellisestä onnenpotkusta oli jo neljä vuotta… neljä vuotta hän oli odottanut, aina yhtä vahvassa toivossa ja luottamuksessa.
Olivat tänään pistäneet häntä arkaan kohtaan. Olivat nauraneet hänelle ja se rysävaras Petter oli kysynyt, joko »ruokasali» on kunnossa ja »saisko tulla tanssimaan harjakaisia juhannuksena». Hän tunsi vihaavansa sydämensä syvyydestä Petteriä, ja jos hän siellä kapakassa olisi tehnyt niinkuin sisu käski, olisi hän vetänyt sitä vasten turpaa niin että veri olisi purskahtanut. Tuli sitten mitä tuli, vaikka selkäänkin, vaikka Sipirja.
Niin, hän oli jo ennen pannut merkille sen rysävarkaan kateuden. Kieroa peliä se oli pitänyt siitä perin, kun Bertta lähti vihille hänen, Kalle-Kustaan, kanssa. Se oli katsellut sitä omalle kohdalleen… oli mielestään muka vankempi, parempi mies, kun oli peritty tupa ja kolme isoarysää ja muutenkin noin yli nokan otettuna. Hyh! Hän, Kalle-Kustaa on tosin pieni ja kevyt ja sanovat vääräsääreksi, mutta — ja tässä meni mieli melkein hyväksi taas — hän muisti miten viime keväänä oli Tarantellallaan laskettanut kaikkien kalastajaveneiden ohi ja Petterinkin. Semmoisen veneen hän oli rakentanut — menihän siihen osa kiireimmästä kala-ajasta ja saihan joukko tyytyä vähempään särpimeen, mutta paras vene hänellä oli näillä vesin! Ja kuosikkaimmat purjeet! Se nimikin oli harmittanut naapureita: Tarantella! Onko siitä silakkalotjan nimeksi, olivat sanoneet, mutta hän pitää vaan minkä nimen tahtoo! Tarantella oli konsulinkin kilpa-aluksen nimi! Ja olivathan ne räkättäneet kun hän lapsilleenkin oli antanut omasta päästään nimiä: Bror Birger, Ebba Eleonora… Kun ei köyhällä ole muutakaan lapsilleen, antaahan häntä edes kauniita nimiä, oli Kalle-Kustaa vastannut naapurin akoille.