Eräänä päivänä, vähää ennen heinäaikaa, kun Hamberg lojui kala-aitassa tuli hänen mieleensä vanha kehto, joka oli säilynyt hänen omasta lapsuudestaan. Hän nousi ylisille, jossa muisti sen joskus nähneensä muun joutotavaran kanssa. Mutta kehtoa ei näkynyt enää.
Fransiljalta sai hän kuulla että Fanny oli luvannut sen Marille.
Varmaankin oli Mari käynyt hakemassa sen sieltä ylisiltä.
Hamberg meni oikopäätä toiselle tuvalle. Nähtyään kehdon porstuankomerossa otti hän sen syliinsä, tarkasti jalaksia ja kuluneita laitoja, joissa yhdessä kohden oli kirjaimet P.W.H., ja sanoi Marille:
— Kehto on minun! Fannyllä ei ollut lupa lahjoittaa sitä muille!
Ja kun Mari rupesi väittämään vastaan ja sanomaan sitä omakseen, suuttui Hamberg, nosti kehdon kahdesta korvasta selkäänsä, katkaisten sillä kaikki puheet. Hänkö olisi lahjoittanut semmoista tavaraa, josta ei tiennyt minä päivänä sitä itse tarvitsisi! Ei koskaan! Niin eteensä katsomaton hän ei ole. Kehto on hänen ja hän sen vie! Siinä hän itse oli aikoinaan maannut ja siinä oli makaava hänen poikansa, niin totta kuin hänen nimensä oli Petter Valfrid Hamberg!
Ja hän vie saaliinsa mennessään laskien sen Fransiljan eteen keskelle tuvan lattiaa.
— He, tuoss' on kehto, joka kestää vielä yhden ihmisiän! Soudata siinä sitten poikaa! hän sanoo istuen pöydän ääreen kahvia odottamaan.
KALLE-KUSTAAN TUPA
Kuu näytti sinä iltana eriskummalliselta. Se oli kääntynyt selälleen niin että sakarat viittasivat suoraan ylöspäin ja makuusijan se oli valinnut juuri Varsalön kokkakuusien latvoilla, josta silmä ei sitä heti omaksunut. Tuntui kuin ei kuu olisi oikealla paikallaan.
Valoa oli liian paljo tavalliseksi kuutamoksi. Sitä virtasi saarien ja kaikkien esineiden takaa näköpiirissä ja mökit nienten nenissä ihan vierastivat kulkijaa. Tuli Varsalön akkunassa loimotteli niin oudosti että olisi luullut koko tuvan olevan yhtenä tulimerenä. Mutta kuka niitä ymmärsi näitä maaliskuun iltoja!