— Nyt olet kerrankin satimessa, Varas-Vesterberg, ilkkui Rosenberg hyvillään saadessaan näin odottamattoman todistajan ja kertoi perunajutun vallesmannille, joka vihdoinkin vei Vesterbergin mukanaan, huolimatta tämän väitteistä ja vastusteluista. Kuultiin todistajia ja oikeus, joka istui kirkkoväärtin talossa tuomitsi Vesterbergille kymmenen paria raippoja. Frans, joka oli ollut isänsä apuna varkaudessa, sai viisi paria. Mutta kuultuaan tuomiostaan alkoi poika ulvoa ja rukoilla armoa niin korvia särkevästi, että eräs lautamiehistä, jolla oli hyvä sydän kuiskasi hänelle porstuassa: »Mene takaisin saliin ja sano tuomarille että sinun oli toteltava isääsi, kun olet ala-ikäinen». Poika teki niinkuin neuvottiin ja pääsikin raipoistaan, mutta sillä ehdolla että jos hän vielä varastaisi kopeekankin edestä, pantaisiin tuomio armotta täytäntöön.
Kaakinpuu oli lähellä käräjäpaikkaa, kahden tien risteyksessä. Vesterberg ei hiiskunut sanaakaan tuomioonsa. Kun hänet vietiin saamaan rangaistustaan, puri hän hammasta ja vilkui syrjilleen ikäänkuin olisi aikonut pakoon, mutta molemmat piiskurit pitivät tukevasti kiinni käsipuolista. Kaakinpuussa oli poikkiraaka, jonka nenissä nuora juoksi väkipyöriä myöten. Vesterberg hinattiin nuoran avulla ilmaan, vatsa puuta vasten, varpaiden alle työnnettiin pölkky, housut pudotettiin alas ja piiskurit alkoivat vuoron perään piestä koivukepeillään, joissa oli terävät oksantyngät. Joka lyönniltä kastettiin ne suolaveteen.
— Nyt taitavat kelminkujeet lähteä nahastasi, husöläinen! huusi joku katselijoista, jota muut säestivät naurullaan ja sukkeluuksinaan.
— Vesterberg ei ole tottunut suolaveteen, kun ei muilta toimiltaan ole joutanut kalastamaan, lasketti joku toinen, nähdessään kuinka Vesterberg kiemurteli selkähaavojen kirveltäessä.
Mutta huutoa ei kuulunut miehen huulilta, vain hiljaista ähkymistä, kun kepit läimähtivät veriseen selkänahkaan.
Tämän saunan jälkeen näytti siltä kuin Vesterberg olisi parantanut tapojaan. Hän pysytteli Husössä ja korjaili Fransin kanssa rysiään, jotka sitä totisesti kaipasivatkin. Hän teki aittaan uuden katon ja syksyllä hän laski silakkaverkkoja säännöllisesti kuin muutkin kalastajat. Mutta pyhäinmiesten ajoissa sattui merellä ulkomaisen höyrylaivan haaksirikko, jonka johdosta Vesterbergin varastamishalu heräsi jälleen ja tällä kertaa siitä tuli hänen loppunsa, oikein kaapparinloppu.
Laiva oli eräänä sumuyönä ajanut karille ja seuraavana päivänä teki itämyrsky siitä hylyn. Vesterberg ja Frans olivat kiikarillaan pitäneet sitä silmällä koko aamupäivän; se oli kyljellään vedenalaisella karilla lounaaseen Husöstä. Iltapuoleen kun he näkivät veneiden lähtevän ja laivaväen soutavan mannermaata kohti reivasivat he suurveneen purjeet ja käänsivät keulan merelle.
— Siellä on viinitynnyreitä! sanoi Vesterberg Fransille. Näetkö, tuossa tulee kansi ja tynnyrinkappaleita vastaamme!
Voitonhimo syttyi merirosvojen silmiin. He luovivat ensin kauemmas merelle ja vasta sieltä hämärän turvissa laskivat sivutuulta hylkyä kohti. Tuuli oli helpottanut, mutta laineet hyökkäsivät vielä entisellä raivolla hylkyä ja karia vasten. Vihdoin onnistui heidän saada veneensä laivan kylkeen ja päästä ehjin nahoin kannelle.
Ruuma oli täynnä vettä. Laiva oli ollut siirtomaan lastissa, nyt sen rusinat, väskynät ja riisiryynit uiskentelivat vapaina ruumassa kuin olisi ollut aikomus keittää niistä jättiläisrusinasoppa. Muutamia viinitynnyreitä oli myös näkyvissä. Köydensilmukan avulla hinasivat isä ja poika ne kannelle ja vyöryttivät viistoa kantta myöten perään, jossa vene keikkui nuoraan kytkettynä. Varas-Vesterberg laskeutui itse edeltä vastaanottamaan, Fransin oli köyden avulla, joka kulki maston ympäri, laskettava ne veneeseen. Mutta juuri kun Vesterberg kurkotti veneen keulasta, katkesi köysi, tynnyri putosi hänen päähänsä, upotti hänet mereen ja mursi samalla laidan veneestä, joka täyttyi vedellä. Fransilta pääsi kauhistuksen huuto. Vesterbergiä ei näkynyt enää. Frans oli siis vankina hylyssä, joka saattoi koska tahansa painua veden alle. Ja jos hän vielä hengissä pääsisi tästä, odotti häntä lain ankara koura.