Poika juoksenteli kuin mielipuoli kannella. Kun hän vihdoin tajusi asemansa, istuutui hän vilusta hytisten kajuutan suojaan. Taivas selkeni, tähdet ilmestyivät tuikkimaan sen kannelle. Tuli yö. Meri kohisi kumeasti hylyn ympärillä ja milloin tuli muita suurempi laine, kourasi se pohjasta saakka ja räiskähytti ympärilleen valkoisen vaahdon. Se yö jäi iäksi Frans Vesterbergin mieleen.
Aamulla tulivat luotsit laivan perämiehen seurassa hylylle. He löysivät kajuutan seinustalta kontistuneen pojan, joka itku kurkussa kertoi Vesterbergin lopusta. Hän vietiin maihin ja kun tutkinto oli pidetty, pääsi hän kotiinsa Husöhön, jonka tupaan hän asettui kalastajaksi isänsä jälkeen. Mutta vaikka hän on yhtä musta kuin isänsä, ei hän sen koommin ole saaristolaisten kesken kulkenut varkaan kirjoissa.
USKOVAISIA
Bergin Kalle ja hänen akkansa olivat heränneet synnintuntoon ja alkaneet uuden paremman elämän. Se tapahtui senjälkeen kun se suuri parkkilaiva Sälskärissä oli tehnyt haaksirikon ja Kalle oli yhtenä syysyönä kerännyt ulkoluodoilta kaksitoista tolttia lautoja. Silloin oli hän kastunut ja vilustunut ja saanut vian rintaansa ja kun hän nousi sängystä, oli hän muuttunut mies: kulki kumarassa, yski rintaansa pidellen ja puhui itkevällä äänellä.
Kalle oli sairastellut ensi kertaa kuoleman kielissä. Hän oli ovisängyssä maatessaan vanhojen vällyjen alla hytissyt ja hikoillut yht'aikaa ja nähnyt tulisia renkaita tanssivan katossa. Ja kun tauti oli helpottanut oli hän välipäinä ajatellut entistä jumalatonta menoaan ja nähnyt helvetin kidan ammottavan edessään. Stiina, joka ennenkin oli viljellyt sanaa, oli huomannut Kallen sielunhädän ja takonut virsikirjallaan raudan kuumana ollessa ja lopuksi, eräänä lauantaina Mikkelinviikolla oli Kalle ratkennut suureen itkuun, pyytänyt Stiinalta anteeksi kaikki mitä oli rikkonut ja luvannut alkaa uuden paremman elämän, jos Jumala antaisi hänelle vielä elonpäiviä. Stiina oli ilosta vuodattanut kyyneliä ja lukenut virsikirjasta kiitosrukouksen ja Ranssu ja hänen jälessään kaikki kuusi sisarusta olivat seisoneet suu auki sängyn vieressä ja kuulleet isän tärähtelevin äänin sanovan:
— Lapsi-kullat, teidän isänne on ollut pitäjän suurin juopporatti, mutta tästä lähin on hän vaeltava Herransa ja Jumalan silmien edessä. Ja kirottu olkoon viina, joka on pimittänyt minun hengelliset silmäni ja ollut syöstä sieluni iankaikkiseen kadotukseen!
Johon Stiina oli sanonut »amen» ja tuonut padasta suuren kupillisen silakkakeittoa, minkä Kalle oli vahvistuksekseen syönyt. Ja sitten oli hän vaipunut syvään uneen.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina, oli Kalle jo jalkeilla ja horjuvin askelin suuntasi hän kulkunsa rantaan. Kivelle, lähelle lautapinoa, jäi hän läähättäen istumaan katsellen synkkänä tapulia.
Nuo ne olivat olleet perkeleen syöttinä hänen tiellään!
Kalle otti lautoja yksitellen pinosta. Niin hyvää ja puhdasta puuta että sydäntä kirveli! Raahatessaan niitä veneeseen oli hän ajatellut tehdä uuden porstuan tuvan eteen, mutta kaikki semmoiset aikeet olivat nyt haihtuneet. Laudat eivät kuuluneet hänelle, ne olivat melkein kuin varastettua tavaraa. Jumala ei olisi rankaissut häntä niin kovin ellei hän olisi ollut sitä mieltä lautojen suhteen.