— Täällä taitaakin olla lisää työväkeä!

— Täällähän me nyt ollaan, vastasi Johannes samaan huolettomaan tapaan ja enempää ei puhuttu siitä asiasta. Johannes jäi taloon, lähti käskemättä työhön muiden kanssa ja istui pöytään, kuten muut.

Kerran syyspuoleen tuli Briita käymään Sörössä. Hänen puheistaan ymmärsi Johannes että ukko oli tullut katumapäälle ja tahtoi poikaansa takaisin. »Piru hänelle raatakoon», ajatteli Johannes.

Toisen kerran kävi hän Simsörissä hakemassa äidinperintöjä, joita ukko oli pitänyt takanaan niihin asti. Efraim pureskeli tupakanlehteä, laski ja pureskeli ja lopuksi sai hän selville että poika oli saamassa kaksikymmentäkuusi markkaa. Hän oikoi ja käänteli kumpaakin seteliä ja koetteli jokaista markanrahaa erikseen. Lähtiessä tuli taas riita, kun ukko ei olisi antanut Johanneksen viedä vasaraa ja parihakoja, jotka Johannes luki omikseen. Seuraavana kesänä kuoli äitipuoli. Ukko Efraim toi itse tiedon siitä Söröhön. Hän näytti vanhentuneelta ja avuttomalta seistessään siinä keskellä tuvan lattiaa, liasta kankeat housut syltyssä, etupelti raollaan. Toisesta suupielestä valui ruskea navettapuro. Kalastus oli käynyt huonosti, akka oli maannut kauvan sairaana ja syönyt varat vähiin. Lopuksi hän pyysi Johannesta, joka oli puumies, laittamaan kirstun. Se olisi samalla ikäänkuin sovittajaisiksi niistä vanhoista asioista, sillä muori oli kuolinvuoteellaan muistellut häntä ja sanonut: »Miksei Johanneskaan ole tullut enää katsomaan?»

Johannes kuunteli ääneti ukon ruikutuksia. Lopulta hän lupasi tehdä kirstun. Ukko rupesi nyt puhumaan syyskalastuksesta, jonka aika oli kohta käsissä. Miten hän siitä selviäisi! Pyydyksiä oli, silakka oli lihavaa tänä vuonna, mutta ilman toista miestä ei pyynnistä tulisi mitään Jos Johannes palaisi kotiin ja kalastettaisiin yhdessä, saisi hän puolet saaliista.

Johannes ei pitänyt kiirettä vastauksellaan. Hän ottaisi ajatellakseen asiaa. Ja niine tietoineen ukko lähti.

Kirstun hän teki ja akka saatettiin kunnialla hautuumaan multaan. Lankomiehilleen sanoi Johannes kotimatkalla: »Äitini kuollessa itkin, mutta tämän hautaan olisin sylkässyt, jos olisin papilta ilennyt.»

Kun Efraim lupasi yhdeksän hyvää, kahdeksan kaunista, palasivat Johannes ja Lyydi Simsöriin. Lyydillä oli kova työ pestessään ja hangatessaan puhtaaksi lattiat ja astiat seinähyllyllä. Ukko piti sitä hukkaanmenneenä vaivana, vaan varoi tällä kertaa ilmaisemasta mieltään.

Silakanpyyntiin mentiin joukolla. Sen aikana maattiin yöt aitassa ulkoluodolla, missä Lyydi ja Briita perkasivat ja suolasivat kaloja nelikoihin. Ukko Efraim oli tarkka latomisen suhteen, vaikkei hän muusta paljon välittänytkään. Rivien tuli olla tasaiset ja kauniit; hän tiesi että ne markkinoilla menivät silloin paremmin kaupaksi.

Kalantulo oli hyvä, mutta syksyllä ei ukko Efraim ollut muistavinaan vanhoja välipuheita.