Markkinoilta tultuaan antoi hän Johannekselle kaksi säkkiä jauhoja osuudeksi ja kun toinen vaati puolet rahoista, alkoi hän haukkua ja juonitella. Johannes oli muka vanhastaan velkaa ja oli sitäpaitse saanut kaksi markkaa liikaa äidinperintöä. Tämän kuullessaan ei Johannes enää hillinnyt itseään, vaan nimitti ukkoa valehtelijaksi ja kitupiikiksi, jolloin Efraim aikoi antaa häntä selkään, mutta Johannes koppasi ukon tukeviin kouriinsa, kantoi ilmassa pitkin tupaa ja kastoi lopuksi vesisaaviin.
Sen tehtyään kokosi hän toisen kerran tavaransa, kutsui Lyydin ja pojan mukaansa ja lähti takaisin Söröhön. Kun hän oli kala-aitan kohdalla, repesi tuvan ovi selälleen. Ukko huitoi nyrkkiään ja rähisi kynnykseltä ja lennätti pitkin polkua tyhjän läkkipurkin ja vanhat saappaat.
— Siin' on mitä sulle kuuluu! huusi hän hyvästiksi.
NAAPURIT.
I.
Aspöt olivat kauvimpana merellä, erossa kaikista muista saarista. Harvoin sieltä tuli kirkolla käytyä tai muun saaristoväen parissa ja vielä harvemmin sisäsaarelaisilla oli asiaa sinne selälle. Aspössä elettiin omaa elämää; muun maailman kurssia ei siellä pitänyt muu kuin kello ja harvoin sekään. Että vanha luotikello oli tunnin edellä ei haitannut ketään, mutta oli sattunut että erehdyttiin päivästä ja huhdottiin isonrysän kimpussa koko rukouspäivä ja maanantaina nukuttiin ja luettiin raamattua. No, semmoisissa asioissa ei hyvä jumala varmaankaan ollut niin tarkka. Saarten asemasta kai johtui myöskin että Vähän-Aspön tyttölasten naimiset olivat polvi polvelta käyneet samaan malliin: taloon oli tullut rengiksi joku kalastajapoika sisäsaarista, tytär ja renki olivat suostuneet toisiinsa ja kun lapsi syntyi oli tapausta vietetty pienillä hääjuhlallisuuksilla.
Anselm Löf, Skoglannin Löfejä, oli jo kolmas renki, josta oli tullut isäntä. Anna-Mari, kaunis punakka ihminen, mutta suurisuinen kuin turska, oli ollut Anselmin kanssa perunoita mullittamassa Ison-Aspön puolella. Anselm oli tukeva pojanjurikka; oli ohjannut sahroja ja kun oli päästy kymmenkunnan vakoa oli istuttu pientareelle ja Anselm oli ruvennut vetämään Anna-Maria palmikosta syliinsä. Oli ollut helteinen kaunis päivä, käki oli kukkunut siinä lähellä rantamännyssä ja Anna-Maria oli niin suloisesti raukaissut. Sen mullituspäivän jälkeen oli sitten talvella Eveliina, vanhin lapsista, syntynyt. Anna-Mari oli silloin yhdeksäntoista.
Vuosi häiden jälkeen oli tulla tupsahtanut kaksi poikaa, mutta sitten oli pitänyt pitemmän välin siihen saakka kun ukko kuoli ja oli saatu hautaan. Silloin syntyi Ulla ja siihen lastentulo jäikin.
Anselm oli silloin parhaassa iässään. Molempia poskia kiersi partakiehkura ja tukka oli musta, kiharainen. Kun hän painoi lakin päähänsä, käpertyivät hiukset seppeleeksi sen reunan ympäri.
Ukon kuoltua korjasi hän tuvan, kutoi Anna-Marin kanssa uusia pyydyksiä ja vaurastui ahkeruudellaan. Mutta silloin tuli onnettomuus naapurin muodossa Ison-Aspön puolelle. Talonpoika, jolle saaret kuuluivat, oli saanut päähänsä että Aspöt elättäisivät kaksikin kalastajaa. Musta-Vennström oli saanut luvan rakentaa tuvan toiselle puolen salmea, kalavedet jaettiin kahtia ja siitä päivästä asettui riita ja kateus ennen niin rauhallisille selkäveden saarille.