Mistä rajat kulkivat, ja mikä kuului millekin, siitä eivät Löf ja Vennström koskaan päässeet yksimielisyyteen. Haukikaislikot ja koukkurannat olivat Ison-Aspön puolella, mutta paras lahna-apaja oli Vähän-Aspön itälahdessa ja sen etelänokassa oli tuottavin isonrysän paikka. Silakkaverkoille taas oli vettä kyllin ulapalla ja niistä harvoin riideltiinkään.
Mutta kun Löfin verkot osuivat paremmin silakkaparven kohdalle ja hänen veneensä palasi kotiin kovemmassa lastissa kuin toisen, luki Vennström sen jollain tapaa johtuneeksi naapurin pahansuonnista. Ja kun Vennströmin lehmä meni Löfin perunamaahan Ison-Aspön puolella, katseli hän puumäeltään rauhallisesti sen hävitystä. Anna-Mari, joka ikkunaansa oli nähnyt tapauksen, souti viidellä vedolla yli salmen ja päästi mieliharminsa kuuluvasti valloilleen nähdessään miten elukka oli runnannut perunanvarret. Mutta Vennström oli syventynyt piippunsa rassaamiseen ja vastasi alta kulmien: »Tehkää parempi aita. Minunko tässä pitäisi seistä teidän perunamaatanne vahtimassa!»
Vähän-Aspön ulkonokassa, suuren kiven alla, oli vuosikausia pesinyt töyhtöpäinen koskelo. Eräänä päivänä kokiessaan rysiä huomasi Löf Vennströmin Biinuksen pesällä munia verottamassa. Poika sai selkäänsä, mutta kosti toisella kertaa hävittämällä kokonaan pesän.
Viikkoa myöhemmin asetti Löf siikarysän Näkinkiven luo, joka oli
Ison-Aspön vettä.
Vennström tuli rantaan katsomaan naapurin puuhia.
— Ota rysäsi pois! hän huusi.
— Vastahan se on sinne pantu! hoilasi Löf. — Rysän tulee olla kolme viikkoa vedessä, ennenkuin se otetaan kuivamaan!
Vennström kirosi, vaan ei ollut välittävinään sen enempää asiasta. Aamulla oli rysään, joka oli vielä kuivuuttaan koholla, viilletty puukolla julmia reikiä. Löfin posket alkoivat liikehtiä; hän päätti haastaa naapurin käräjiin. Mutta kun oli kiirein kala-aika jäi matka kirkolle tekemättä sillä kertaa ja kun sitten seurasi pitempi rauhanjakso naapurusten väleissä, sai asia kokonaan unohtua.
Näytti todella siltä kuin palaisi sopu Aspöhön. Ensi askeleen otti Vennströmska, joka kaipasi puhetoveria pimeinä syysiltoina. Hän lähetti Anna-Marille lämpimäisiä leipomapäivänään ja Anna-Mari vastasi kutsumalla sunnuntaikahville Siitä sitten vaimoväki ja lapset jatkoivat kanssakäymistä, mutta ukot katsoivat itsepintaisesti toistensa ohi kaupungin kalarannassa ja kotimatkalla sattui usein että he luovivat peräkkäin ja joskus käänteissä veneet melkein sivusivat toisiaan, mutta kumpikin tähtäsi vain tuikeasti omaa kurssiaan, sanomatta edes hyvää päivää toiseen veneeseen.
Jouluna piti kumminkin Anna-Marin toimesta vietettämän jonkunlaista sovintojuhlaa.