Varustukset olivat hyvät. Löf oli käynyt perimässä hengenpelastusrahansa ja tuonut kauniin konjakkipullon, jossa oli punainen kaulanauha. Se kohosi silmäänpistävänä kuin majakka kuppien ja ryyppylasien keskellä. Anna-Mari näytteli täydessä touhussa Vennströmskalle uutta kangastaan ja nurkassa, jonne ei kattolamppu yltänyt, olivat Eveliina ja Biinus löytäneet toisensa. Mutta pöydän luona ei puhe oikein sujunut.
— Taisit saada paljonkin rahoja? kysyi Vennström.
— Eihän niitä paljokaan. Henkirahoja ei ollut kuin Sepetin nikkarista, joka adventtina oli hukkua heikkoihin jäihin.
Aine ei miellyttänyt Löfiä. Vennström oli osoittanut monta kertaa kadehtivansa pelastuslippua, joka oli Vähän-Aspön tuvan päädyssä ja niitä tuloja joita Löfillä oli siitä. Hän tiesi että Vennström mielellään olisi käynyt kiiltonappisessa takissa.
— Mitäs sinä niin ahkerasti kudot nykyään kun et jouda edes simppuverkkoja laskemaan? kysyi vuorostaan Löf.
— Uutta nuotankappaletta, vastasi Vennström.
Löf imi kuuluvasti piippuaan. Ainoa lahna-apaja oli Vähän-Aspön puolella. Vennström aikoi siis taas alottaa vanhan riidan.
— Ne Skytteskärin ja Lytön vilkut ovat nyt Vesterbergin kuoltua ilman hoitajaa, sanoi Vennström pitkän vaitiolon jälkeen. Hän aikoi kertoa hakevansa sitä tointa itselleen, mutta tuli ajatelleeksi että Löf ottaisi viittauksen varteen ja hakisi myöskin. Hän vaikeni.
Vennström ei tiennyt että Löf oli jo käynyt luotsikapteenin puheilla. Löf taas ei tahtonut että keskustelu pääsisi sinne asti ja kehotti ystävällisellä äänellä naapuria täyttämään kuppinsa majakkapullosta. Ei tässä pitänyt turhia kursailla! Olihan joulu! Ja harvoinhan he toisensa näkivät, vaikka olivatkin naapureita.
Sitä myöten kuin neste pullosta joka peilaukselta aleni alkoi juttu sentään luistaa. Puhuttiin kauan haudottuja asioita, selvitettiin sotkuisia tilejä ja arvailtiin tulevan vuoden ilmoja ja kalansaaliita. Tuntui siltä kuin yksi pahka toisensa jälkeen sulaisi ja häviäisi ja naapureista tulisi ystävykset.