Tämän kaiken kertoi hän hymysuin. Hän oli tyypillinen 20:nnen vuosisadan seikkailija, ruskeakasvoinen ja vapaakäytöksinen, Pohjan viikinkien uljas jälkeläinen.
Sain helposti hänelle työnjohtajan paikan, ja jo seuraavana päivänä kuuntelimme hänen heleitä noitumisiaan ruokovainiolla. Hän käsitteli mustia mainiosti, korvista vetäen ja ruo'onpätkällä vauhtia antaen.
Meistä tuli erottamattomat ystävykset. Hän oli parhain toveri auringon alla, hänen kertomusvarastonsa oli ehtymätön ja monet illat vietimme kuistilla tarinoiden.
Istuimme, näin eräänä iltana haaveillen. Tulikärpäset piirtelivät valojuovia pimeyteen, etäältä kantautui korviimme kuin kosken kohu ruokovainion lainehtiminen pasaadituulessa, ja ilma oli täynnä pyhien kukkien tuoksua. Wailelen huippu kohosi kuin musta sokeritoppa kuun eteen.
Ystäväni huokasi, huokasi kuin rakkaiden muistojen valtaamana ja sitten ratkesi kiihkeänä puhumaan.
— Kuuletko tuota kosken kohua. Se tuo mieleen Suomen — ja sinisen järven talon. Nyt saat kuulla omituisen haaveen:
— Tiedätkö, olen jo monta vuotta sielun sisimmässä säilyttänyt haavetta, omituista pyhää päähänpistoa, joka sinusta voi tuntua naurettavalta. Viisi ensimmäistä vuottani maailmalla olivat pakahduttavaa ikävää täynnä. Ei ollut koskaan oikeata pohjaa jalkojeni alla. Koditon, yksinäinen piru vieraassa helvetissä — siinä alituinen ajatukseni. Kaipasin niin suunnattomasti jotakin kiinnekohtaa, jotakin kädensijaa, mihin tarttua kiinni ja jonka puolesta olisi voinut täällä maailmalla työtä tehdä.
Silloin tuli ajatus mieleeni. Säästän rahaa ja ostan itselleni oman mökin kotimaassa.
Tein työtä ja annoin muiden juoda. Purjehdin kolme vuotta pitkämatkaisilla syvänveden purjelaivoilla ja säästöni kasvoivat. Neljä vuotta sitten lähdin kotimaahan ja sieltä, Hämeen sisämailta, löysin elämäni haaveen. Punainen mökki sinisen järven rannalla. Riippakoivut peittävät sen vihreyteensä ja tervakukat ulottuvat portaille asti. Se on rauhan ja kauneuden kotisija, ja aina on käki kotipuussa kukkumassa! Sinun pitäisi nähdä se! Kaislikko huojuu, järven lystikkään pienet laineet liplattelevat rantakiviin, ja kuikka uskaltaa melkein maalle asti. Olen viettänyt siellä ihanat hetket, joiden muistoissa nyt vaellukseni jaksan kestää. Siinä on elämäni kiinnekohta.
Säästän yhä vieläkin. Yhä uudelleen mietin ja suunnittelen kaunistuksia kotimökkiini. Pihlajan ympärille laitan kukkapenkin. Laitan aidan, perunamaan, saunan ja rantaan pienen veneen. Tahdon päivänkakkarapolun venerantaan. Tahdon verkkomajan ja huiskeat pihlajaiset ongenvavat sen seinälle.