Katso, tässä on avain. Muuta ei ole kuin yksi ja taas joskus kotiin mennessäni tiedän sen entisellään löytäväni.
Tiedän sen, että vielä joskus jään sinne. Rupean asumaan omassa kodissani. Kierittelen omalla pihanurmikollani, vedän saunakukkien huumaavaa tuoksua sieraimiini ja annan muun maailman kulkea veräjäni ohitse.
Minä kuuntelin heltyneenä. Kotimaa, sininen järvi ja rantakaislikon huojunta oli silmieni edessä. Ymmärsin niin hyvin tämän ikävän; oman sydämeni pohjalta tunkeutuivat tämänkaltaiset haaveet esiin.
Puhelimme usein tästä. Hän ei koskaan väsynyt kuvaamaan minulle oman kodin suloa, rauhaa ja hiljaisuutta. Siellä ei maailma varpaille astu eikä levoton meri valveilla pidä, selitti hän. Minä haudoin omaa ikävääni.
Ryhdyimme liikeyrityksiin. Ostimme oman laivan ja sadekauden loppuessa nostimme purjeet matkan määränä ensin Tahiti ja sitten Pitcairn.
Meistä oli tuleva koprakauppiaita.
Monta aurinkoista kuukautta purjehdimme yhdessä. Tasainen pasaadituuli kuljetti meitä korallisaarelta toiselle, hyödyimme mustien lapsekkaasta koristeluhalusta ja uusi kuu näki meidät säännöllisesti Papeteessa saalistamme myymässä.
Kuka olisi uskonut kaiken tämän ihanuuden päättyvän niin kauheaan loppuun? Luna saaren seutuvilla repi pyörremyrskyn lieve meiltä halkaisijapurjeen pimeänä ja tuulisena yönä. Ystäväni putosi halkaisijapuomilta mereen. Seisoin ruorissa ja vasta ajan kuluttua huomasin onnettomuuden. Koko yön risteilin onnettomuuspaikalla fosforinhohtoisessa vedessä häntä hakien, huutaen ja kutsuen, mutta turhaan. Meri oli ottanut palvelijansa.
Käänsin suunnan heti Papeteehen. Tarkkaillessani hänen tavaroitaan löysin kirstun pohjalta pienen avaimen. Siinä oli ystäväni haave, vuosien unelma.
Otin sen kannelle mukaani. Nojasin parraspuuhun ja annoin sen luiskahtaa sormistani. Ystäväni sai omansa ja mieleni oli rauhallinen.