Meitä oli monta pummilla olevaa. Friskossa oli huono aika, Riossa oli vielä huonompi ja sanottiin, että Euroopan slumit olivat aivan täynnä meikäläisiä.
No, mitäs siitä. Käytiin Battery-puiston kalamuseossa lämmittelemässä ja kapakoiden pöydiltä ahmittiin kylmiä välipaloja viiden sentin olutlasin ohessa.
Eräänä yönä sain kadunnurkasta kiinni humalaisen vantteran äijän, joka sittemmin, häntä asianmukaisesti tuettuani, osoittautui perämieheksi. Saatoin hänet laivaan ja tapasin yhtä humalassa olevan kapteenin. Sain ryypyn, kaksi ja ennenkuin aamu pilkisti kattoakkunasta, olin "James E. Coxin" täysinmönsträtty matruusi.
Meillä oli lastina maanviljelyskoneita Friskoon, siis toiselle puolelle mannerta. Panaman kanavan paikalla oli silloin vielä biljoona moskiittoa ja kuumetta yhtä paljon kuin teetä Kiinassa. Matka kävi Kap Hornin kautta ja pitkä purjehdus oli siis edessä.
Niinkuin tiedätte, jaetaan tämä matka kolmeen osaan. Ensimmäiseksi ihanaa alaslaskettelua aina Falklandin saarille asti. Rauhallisia päiviä, kirkkaita öitä ja pikkuisen purjeitten hoitelua. Sitten on edessä sarvipäinen Horn. Jos siitä hengissä ja jäätymättä pääsette, voitte taas iloisena laskea täysin purjein ylämäkeä aina Kultaiselle Portille asti, San Franciscon rypälepelloille.
"James A. Cox" ei nähnyt tätä kolmatta matkavaihetta milloinkaan. Horn oli sille kaikkine sihisevine hornankattiloineen ja paholaisineen liian kova pähkinä purtavaksi.
Kolme viikkoa tappelimme urheasti. Laiva oli uljas nelimastoinen parkki, siro riki ja muut kommervenkit, mutta minkä kohtalolleen voi. Yhtenä sunnuntaiaamuna halkesi isomärssy. Joutsenkaula petti ja raskas teräksinen raaka tuli kannelle kärki edellä, meni vielä samaa vauhtia lastinkin lävitse ja teki vesirajaan valasveneen kokoisen aukon.
Me liikuimme liukkaasti, sen saatte uskoa. Olin niin peloissani, että heräsin vasta veneessä. Puosu hakkasi juuri kirveellä venetaljaa poikki ja toiselta puolen laivaa kuului hätähuutoja, jotka sekoittuivat sydäntäsärkeviin rukouksiin. Toinen veneistä oli kaatunut ja ensimmäisen perämiehen joukko ui jäänsirpaleiden seassa. Ne nimittäin, jotka osasivat uida. Toiset painuivat pohjaan kuin vasarat, ja totta puhuakseni, parempi se heille olikin.
"James E. Cox" upposi kymmenessä minuutissa, mutta me olimme silloin jo kaukana.
Tällävälin oli kuitenkin sattunut tapauksia, jotka useissa perhetaruissa vielä nytkin kulkevat esillä. (Tästä näkyy, että puosu oli huono kertoja: ei jaksanut jutella asiaa kerrallaan ja järjestyksessä.) Ensimmäinen perämies oli tavoittanut meidät ja rukoili ylösottoa. Hän oli aivan sininen ja kylmän pöhöttämä. Meitä oli jo kaksitoista — ja kaikki tiesivät mitä yksi suu lisää merkitsisi. Niinpä puosu naksauttikin häntä kirveellä päähän. Kuulimme vain surkean korinan, jonka senkin tuuli pian vei jonnekin etelänapaa kohti.