Vene sisälsi kaksitoista täysikasvuista miestä, kaksi pientä vesinassakkaa ja yhden laatikon laivakorppuja, nekin jo homehtuneita.
Kapteeni otti ne huostaansa. Hän istui kuin kuningas perätuhdolla, nassakka kummankin kainalonsa alla ja korppulaatikko polviensa välissä. Alussa se vähän nauratti, mutta lopussa jo itketti.
Ensimmäisenä päivänä soudettiin, toisena ja vielä kolmantenakin, mutta silloin olivat jo korput lopussa.
Nyt alkoi kauhun aika, aika sellainen, joka on tehnyt minusta tämänkaltaisen kuivettuneen harmaapäisen äijänkäppyrän. — Neljäs päivä meni vielä mukiin. Olimme kylmästä pöhötyksissä ja yhdeltä paleltuivat jalat. Minulta meni siinä toinen korva. Meri vaan myllersi välinpitämättömänä mustia vesivuoriaan eteenpäin. Pyry-yöt olivat kamalia. Hengitys salpautui ja lentävät jäähiutaleet tekivät silmistä verisiä aukkoja turvonneen lihan keskellä.
Onko mitään kauheampaa kuin nälkä? On! Jano.
Se tuli mieleen viidentenä päivänä. Koetimme kerätä lunta, nuolimme sitä toistemme takeilta ja jotkut nousivat pystyyn pirullisesti tanssivia lumihiutaleita kiinniottamaan. Lunta tuli, jäätä tuli, mutta meistä tuntui siltä kuin olisi se ollut kiusantekoa. Tuuli sen kuitenkin käsistämme riisti. Muistan vielä inhoittavat, vaahtoiset kielet, jotka turvonneista kasvoista esiin tunkeutuivat. Ne liukuivat nopeasti kuin käärmeet jäistä reunalautaa pitkin ja vetäytyivät sitten hitaasti ikäänkuin pettyneinä takaisin tahmeaan nieluun. Liikkeet rupesivat käymään lohduttoman hitaiksi ja tylsiksi. Odotimme kuolemaa, sillä se tulisi kuitenkin. Näillä leveysasteilla liikkuivat vain valaat ja kalat.
Seitsemäs ja kahdeksas päivä menivät houreessa. En muista mitään. Kolme miestä oli hypännyt yli laidan näinä päivinä.
Vesi on houkuttelevaa. Katselkaa, pojat, nyt merta. Se on niin turvallisen näköinen, ettette siihen edes huomiota kiinnitä. Meille se oli silloin hirttonuorana. Se oli viettelevä kuin Skippers-strassen nainen, se kutsui ja lupasi paljon. Suuonkalossa oli halkeamia, jotka kirvelivät kuin tuli silmän vain sattuessa veteen. Meri kävi lopulta punaiseksi massaksi, josta aaltojen harjat erottuivat keltaisina pisteinä. Näin omituisia väri-ilmiöitä. Joskus oli yötaivasta vasten kuumottava kapteenin pyöreä ruho vihreä, joskus hehkui se fosforilta ja muistan, että siltä tuontuostakin hävisi pää. Näin unta taivaasta, helvetistä ja suurista oluttynnyreistä. On ihme, etten tullut hulluksi…
Kymmenentenä päivänä pureskelin tylsänä purjekankaan kappaletta. Meitä oli nyt yhdeksän jäljellä ja kokki teki jo loppuaan. Hänen kuolinkamppailunsa ei herättänyt vähääkään huomiota. Yhdentenätoista päivänä oli hän päässyt paremmille maille. Kapteeni sen uutisen ensin käheänä kuiskasi, mutta kenessäkään ei enää ollut miestä heittämään ruumista yli laidan.
Kolmantenatoista päivänä söimme raadon. Muistan kuinka revimme kuivettuneet jäsenet erilleen. Luitten naksahtelu kaikuu vieläkin korvissani. Iso-Jim uitti koko seuraavan yön suolenpätkää meressä. Makasi keulatuhdolla ja leikki kuin lapsi purjelaivansa kanssa.