Tuli ilta, kuu ja Etelänristi. Pertti oli tutustunut vanhaan kapteeniin, syönyt iloisen päivällisen rakkaimpiensa seurassa ja kaikki oli tuntunut hänestä yhtenäiseltä pyhäpäivältä, yhtenäiseltä vapaavahdilta.
Jumala oli varmaan liian hyvä merimiehille. Etukannelta oli Pertti löytänyt Pete Andersenin purjetta neulomassa onnellinen hymy kasvoillaan. Pete oli ollut salaperäinen ja viisas ryppy leikkasi otsan, mikä Pertin mielestä oli tullut paljon korkeammaksi sitten viime näkemän.
Ehkei tämä vielä ollutkaan taivas? Ehkä nyt oltiin vasta matkalla viimeiselle tuomiolle?
Pertin mieli tuli onnellisemmaksi ja mieli rauhoittui. Hän tunsi sisimmässään vaeltavansa jotakin suurta ja odotettavaa kohti.
Toiset olivat jo menneet levolle, Tom ja Julius omituisella "näkemiin" toivotuksella ja Pertti nautti onnestaan Elvin rinnalla.
He menivät aina keulaan asti halkaisijapuomille istumaan. Verkko oli vielä lämmin ja hyvätuoksuinen. Jalat painuivat siihen kuin sammalmättääseen. Mastojen hopeaiset purjeet suippenivat korkeuksia kohti. Ruorissa seisoi tumma varjo, jolla oli pehmeät kuun silittämät ääriviivat. Peräsalongin ovesta tunki lämmin valoläikkä kannelle. Kaikki oli Pertistä hiljaista ja aavemaista.
— Bertel, muistatko kun kerroit minulle albatrosseista ja merimiesten sieluista? Halusit kerran itsekin muuttua kevyeksi ja vapaaksi kuin lokki.
Meri oli fosforinhohteinen. Puomin alla uivat delfiinit ja niiden varjot piirsivät kuin lumiaura pehmeän uran veteen. Keulassa särkyvä vesi putosi heidän jaloilleen tulipisaroina.
— Uskaltaisitkohan lähteä kanssani, rakas?
He nousivat seisomaan puomille. Elvin hento vartalo taipui tuulessa ja
Pertin täytyi tukea häntä käsivarrellaan. Pertti katsahti Elviin.