Eilen oli vielä ollut kylmä ja nyt sanoi Pertin silmä, että laiva kulki lievässä pasaadituulessa. Pertti huomasi joutuneensa kolmimastoiselle, sirolle parkkilaivalle. Purjeet olivat hohtavan uudet ja kansi lämpimältä tervalta tuoksuva.
Kaikki oli suurenmoisen uutta, kaikki häikäisi merimiehen silmää kauneudellaan. Tämä oli merimiehen laiva, meren siro tytär ja tällä saattoi tosiaan purjehtia taivaaseen. Nyt ainakin tuntui Pertistä siltä.
Peräsalongin ovi avautui ja Pertin eteen astui kapteenin tytär — Elvi!
— Bertel, kutsui hän.
Pertti oli vaipunut luukulle. Nyt hän ainakin tiesi, ettei tämä voinut olla oikeaa. Hän oli sittenkin kuollut. Tämä oli taivas, merimiehen taivas. Näin siis purjehtivat vainajat merellä. Hän oli luullut merimiesten sielujen rauhattomina vaeltavan ilman sinessä albatrosseiksi muuttuneina. Jumala oli hyvä merimiehille ja antoi raskaasta työstä ihanan palkan — ikuisessa auringonpaisteessa, sinisessä vedessä, hohtavien purjeiden lennättäessä onnellisia sieluja viimeistä tuomiota kohti.
Pertti itki, itki kuin pieni lapsi sydän onnea ja kaihtavaa pelkoa tulvillaan. Auvoinen onni, auringonpaistetta ja menneisyyden suloisia muistoja. Kaikki kietoutui pehmeään utuun hänen ajatuksissaan. Kauneus ja valo olivat ihanaa, mutta nämä aaveet peloittivat häntä. Hän tunsi jo tahtovansa pois.
— Bertel, saat mennä pois jos haluat. Katso, tuolla on saari. Sano vain sana, niin laskemme sinut sinne.
Elvi oli tullut aivan hänen viereensä, mutta Pertti ei uskaltanut katsoa ylös. Vasta tuntiessaan pienen käden hiljaa sivelevän hihaansa ponnahti hän ylös, tempasi tytön syliinsä ja alkoi kertoa mielenjännityksestään, pelostaan, rakkaudestaan ja tästä uudesta kummallisesta elämästä.
— Oh, Bertel, etkö vieläkään ymmärrä? Elvillä olivat silmät entistään kirkkaammat, pohjattoman syvät. Tyttö oli muuttunut vielä hennommaksi ja hauraammaksi ja surulliset silmät kertoivat jo toisesta maailmasta.
Päivä kului kuin unessa. Juteltiin menneistä ajoista, mutta Pertti huomasi, ettei kukaan sanallakaan koskettanut nykyhetkeen. Hän itse olisi halunnut kysellä, mutta Elvin surulliset silmät keskeyttivät hänet jo alkuun. Tom oli sama veitikka, Julius oli yhtä rehti kuin ennenkin ja Elvi tuntui kiertyvän kuin villiviini häneen turvaa hakien.