Julius siinä todellakin oli. Ahavoitunut Julius reippaasti nauraen. Mutta missä oli suuri arpi? Nyt oli Juliuksella kaksi silmää, yhtä terveitä molemmat.
Pertti hymyili. Missä hän oikeastaan oli?
Tämä oli kummallinen paikka. Ensiksi ihmeellinen pelastus ja nyt tämä haamu käden ulottuvilla. Pertti kääntyi seinään päin. Hänellä oli kuitenkin pehmeä, lämmin sänky. Kiinteä pohja hänen allaan oli ainakin todellinen. Kummitukset eivät kuuluneet tänne.
Juliuksen ääni tuntui kuitenkin todelliselta.
— Sinä vanha aasi. Nouse ylös! Tom on odottanut sinua jo auringonnoususta lähtien. Me tahdomme molemmat esittää sinulle kapteenin tyttären, niinkuin saduissa sanotaan. Älä tuijota noin tai heitän sinut paitasillasi kannelle! En minä pure.
Pertti pukeutui horjuen. Julius oli kuollut, olihan hän itse neulonut ruumiin purjekangassäkkiin ja itse ollut ruumislautaa kallistamassa. Ja kuitenkin Julius eli. Ja Tom eli.
Veri kiersi kiihkeänä suonissa. Kaikkialla vallitsi lämmin ja oviaukosta näkyvä kannen osa oli tulvillaan auringonsäteitä.
Joku löi häntä olalle ensi tervehdykseksi kannelle päästyään.
— Hei, vanha puhveli! Sinua tässä vain kaivattiin. Nyt me purjehdimme hamaan iankaikkisuuteen asti. Katsos poika Tomia!
Pertti koetti heitä sormillaan. Luuta ja lihaa.