"Kuolema tai rähänauru." Vesi kangisti jo jalkoja ja hengitys oli vaikeata. Kymmenen minuuttia vielä ja kaikki olisi lopussa. Sinne jäisi Elvi, jäisi tulevaisuus, merikapteenin kiiltävä lakki ja oh — Jumala pelasta minut! Mitä sanoisi Elvi?
Kylmä aalto toisensa jälkeen vierähti Pertin silmille. Vesi oli katkeran suolaista, voimat väsyivät, sormet kangistuivat ja hän tunsi mustan nielun vetävän vastustamattomasti alaspäin.
Musta syvyys toi kauhua mieleen. Mitä siellä oli? Pimeyttä ja niljaisia, kammottavia kaloja.
Pimeydestä liukui esiin valopilkku. Tuli toinen, kolmas ja riemukseen huomasi Pertti laivan lähestyvän. Mutta miksi oli siinä niin paljon valoja. Kirkkaus häikäisi ja hänen täytyi peittää käsillään silmänsä.
Kädet tarttuivat häneen ja vetivät kannelle. Yhä vielä valoa, häikäisevää kirkkautta. Tummia varjoja ja iloista puhelua. Hän luuli kuulevansa Tomin naurun.
Tämä oli tietysti kuolevan hourenäkyjä. Ihanaa se kuitenkin oli! Pertti hymyili.
Vahvat kädet kantoivat hänet sisään suloiseen lämpimään, hellät kädet riisuivat kylmät, märät vaatteet yltä ja pukivat jotakin untuvaista ja lämmintä hänen päälleen. Pertti oli enää tuskin tietoinen mistään. Hän tunsi joutuneensa ihanien satujen ja epätodellisuuden valtakuntaan. Uinahtaessaankin luuli hän kuulevansa Elvin kuiskauksen:
— Hyvää yötä, Bertel. Täällä sinun on hyvä olla.
Pertti heräsi valoon. Hytti oli auringonpaistetta tulvillaan. Joku istui hänen vuoteensa reunalla. Nyt tämä joku kääntyi ja Pertti oli kuolla hämmästyksestä!
— Mutta Julius! Miten sinä olet täällä? Miten…