Mutta jos Elvi kuolisi. Silloin — ja se laskeutui järkähtämättömänä totuutena Pertin mieleen — silloin olisi hänenkin elämänsä saavuttanut huippupisteensä. Nousu oli ollut jyrkkää, kuinka hän oli nauttinutkaan elämästään, mutta putoaminen tapahtuisi yhtäkkiä.
Pertti tarttui halkaisijapurjeen alasvetäjään. Nykäys vaan ja purje lepäsi puomilla.
Ryömiessään niljaista, jäätynyttä puomia pitkin purjetta kokoonkäärimään tunsi hän äkkiä omituisen katkeran palan takertuvan kurkkuunsa. Se oli merimiehelle ehtymätön merkki vaarasta. Siitä oli juteltu skanssissa ja todistettu lukuisilla esimerkeillä.
Pertti tiesi, mitä se merkitsi. Kahta vertaa hitaammat liikkeet, käden ote tiukemmaksi ja hermot kylmiksi.
Verkko puomin alla, mikä aina ennen oli lehauttanut ystävällisen tervantuoksun hänen sieraimiinsa, tuntui nyt liukkaalta ja epäystävälliseltä. Kolmannella askeleella se petti ja Pertti tunsi kauhukseen putoavansa.
Kylmä, mustanpistävä meri otti Pertin alhaalla vastaan. Laiva liukui kuin tumma varjo äänettömästi hänen ohitseen. Pertti huusi, raivosi, mutta tuuli vei vain äänen kauaksi pimeälle meren selälle. Kannella näkyi lyhtyjen vilkuntaa ja kuului huutoja. Pian katosi sivulyhty aaltojen taa ja perälyhdyn valo, tehtyään komean mäenlaskun pyöreän aallon harjalla, vaipui pimeyteen.
Tässä oli siis kuolema. Pete Andersen oli tuntenut samanlaista. Ajatus herätti kuolonkauhua Pertissä.
Ja ajatusta seurasi toinen. Pete Andersenin kuvan häilyessä mielessä yhdistyi siihen vitsi:
"Nyt tulee kuolema tai rähänauru."
Tämä oli Peten suuri vitsi ja hän oli sillä ratsastellut alinomaan.