Ei hän ollut sitä tämänkaltaiseksi kuvitellut. Hän oli nähnyt edessään auringonpaisteen, valkoiset purjeet, iloiset laulut ja nyt tuli kuolema harmaana kauhunkuvana hänen elämäänsä. Hän muisti niljaisen lankun, millä Tom ensiksi ja sitten minuuttia myöhemmin Julius lähetettiin meren syvyyteen kipparin honottaessa nenä-äänellä viimeistä siunausta. Hän muisti harmaan, kuolleen meren ja ensimmäisten päivien lohduttoman yksinäisyyden tunteen.
Nyt oli jo tuntunut paremmalta. Hän ajatteli jo, kuinka vainajain omaisten kanssa yhdessä vaikeroitaisiin poikien kuolemaa ja kuinka hän sydän hellyyttä täynnä, ikäänkuin sankarina astuisi ovesta sisään poikien viimeistä tervehdystä tuomaan. Siinä oli yksinäisille hetkille miettimisen aihetta. Hän tunsi sääliä omaa itseään kohtaan ja tämä tunne tuotti suloista viihdytystä.
Toinenkin suloinen kuva, yhtä surunvoittoinen sekin, välähti hänen mieleensä. Elvi astui pimeydestä esiin kirkkaana välähdyksenä. Kaunis Elvi, kultakutrinen hauras kukkanen, jonka kyynelten kirkastamat silmät seurasivat hänen jokaista liikettään. Näinä synkkinä päivinä kirkastuivat Elvin silmät yhä. Tyttö näytti yhä hennommalta, posket punoittivat ruusunhohteisina ja mielikuvituksen loihtima kuva kävi yhä hellemmäksi. Nyt ilmaantui poskiin hymykuoppa. Huulet hymyilivät ja — miksi tämä alituinen muistoissa hekumoiminen!
Pertti tunsi itsensä kurjaksi niin sisältä kuin ulkoakin. Pete Andersenillakin oli varmaan parempi olla kuin hänellä. Petellä ei ollut enää muistoja. Petellä oli lämmin olla syvyydessä, parempi kuin tässä niljaisella kannella kuoleman ja kylmän seistessä käsi kädessä parraspuulla saalistaan odottamassa. Petellä oli lämmin ja hänellä märät, kylmät vaatteet päällään. Käsiä paleli ja perämies kuului huutavan ruoriin.
Tuska kouristi Pertin sydäntä. Tämänkaltaistako se tulisi aina olemaan? Alituista palelemista, alituista odottamista ja surullisten muistojen karkoitusta?
Julius ja Tom olivat olleet auringon lapsia. Iloisia ja huolettomia kuin lokit taivaan sinessä. Julius — Tom — Pertti oli kahden vuoden ystävyyden solmiama kolmiliitto, miehisen ystävyyden ja yhteisten vaarojen sinetöimä. Pertti oli rakastanut näitä kahta enemmän kuin veljiään. Poikien välinen ystävyys voi joskus kehittyä kiinteäksi ja tällä ystävyydellä oli ollut oma luja vuorenvahva perustus. Kuka oli vetänyt Pertin ylös merestä ja hoitanut häntä vapaavahdeillaan? Tom. Kuka oli sitonut puomin lyömän ammottavan haavan Juliuksen otsassa? Pertti.
He olivat molemmat kuolleet samana päivänä, samalla sekunnilla. Kryssimaston huippu oli tullut alas kannelle ja murskannut molemmat alleen. Julius ei ollut välittänyt kuolemasta. Häneltä oli puomi jo ennen sokaissut silmän. Mutta tuskallista oli kuulla Tomin, urhoollisen ja samalla niin hellän ymmärtäväisen Tomin vaikerrusta. Jotakin särkyi silloin Pertissä. Hän oli monesti toivonut pääsevänsä vilkkaudestaan ja hillittömyydestään, mutta nyt, kun se tuli Jumalan lähettämän rangaistuksen ohella, tuntui mielenraskaus hänestä tuskalliselta.
Pertti oli monta kertaa yhdistänyt Elvin tämän kolmion sisään. Oli monena yönä puhunut tytöstään. Elvi tuntui olevan turvassa tämän kolmion sisällä.
Tuuli vain kiihtyi päivä päivältä. Oli öitä, jolloin ilma oli täynnä pieniä tanssivia paholaisia. Jäähiutaleet repivät kasvot verille, kynnet halkeilivat jäätyneitä purjeita kokoonkäärittäessä ja elämä oli kirousta ja tuskaa täynnä.
Elvikin oli ollut kuolemaa lähellä. Viime kirjettä kirjoittaessaan oli kuume jo vapisuttanut kättä. Kuka tietää? — Pertti ei ajatellut enempää. Hän oli jo muutenkin liiaksi hentomielinen. Meri ei ollut sellaisia varten kuin hän. Hän tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan ennen.