Tuli siihen lopulta koko Papeteen poliisivoima. Tuli M. Le Bellionekin, joka kiihkeästi vaati tämän uskalikon vangitsemista.
Poliisiprefekti oli pulassa. Kapteeni oli saanut lupauksen, ettei mieheen koskettaisi niin kauan kuin tämä ei astuisi jalallaan maihin ja nyt — mies ei todellakaan vielä ollut maissa. Mikään ei olisi ollut M. Päällikölle suloisempaa kuin vetää tuo roisto korvista maalle. Hylkiön senjälkeiselle elämänuralle viittaisi hän kyllä sitten suunnan. Mitä tehdä? Poliisipäällikkö tunsi korviensa kuumenevan, sillä ympäristön huomautukset kävivät sangen karkeasti poliisilaitoksen kunnialle.
Hänen omatuntonsa venyi kuin kuminauha. Se ulottui jo kokkiin asti, viuhaisi sitten takaisin ja löi kipeästi mieleen muistuttaen annetusta sanasta. Omatunto muuttui lopulta hyppiväksi palloksi, joka nousi kurkkuun ja sieltä lotkahti kiireesti alas ympäristön ystävällisiä neuvoja kuullessaan.
M. Le Bellione oli hävinnyt joukosta, samoin muutamat muut asianharrastajat. Pian nähtiin veneen lähtevän laiturista, ja kokin kohtalo oli ratkaistu. Poliisipäällikön omantunnon korvat lupsahtivat; se torkahti jälleen. Hän ei ainakaan ollut tähän syyllinen.
Kokin kunniaksi on sanottava, että hän puolusti laivan mainetta urhoollisesti. Taistelussa kaatui vene ja metsästäjät saivat hinata saaliinsa rantaan. Kaunis saalis se olikin — alaston miehenroikale, jonka suusta valui sadatuksia kuohuvana koskena. Naiset perääntyivät hyvässä järjestyksessä, sillä säädyllisyys on levinnyt tänne asti. Miehet kerääntyivät piiriin sätkyttelevän olennon ympärille, ja M. Le Bellione esitti kokoontuneelle kansalle viisi sataa eri keinoa, millä tästä hurjimuksesta päästäisiin. Hänen mielikuvituksensa oli niin vuolas, että poliisipäällikön täytyi lopulta kateellisena pyytää suunvuoroa.
Oikeuskäsitteet täälläpäin maailmaa ovat vielä suorat ja mutkattomat. Kaksi minuuttia meni syytetyn tutkimiseen ja puoli minuuttia tuomion lukemiseen. Papeteen kaupunki tekisi hänestä esimerkin muille tappelunhaluisille lurjuksille.
Ah, sydämeni täyttää sääli, kun muistelen tämän miehen kärsimyksiä. Hänet raahattiin kuin villipeto kauaksi metsään. Kaupungin humina ei sinne enää kuulunut, raivostunut pakanajoukko siellä vain meteliä piti. Kokin ympäriltä otettiin viimeinenkin koristus — pelastusrengas — pois. Hänet sidottiin palmuun, sellaiseen kutittavaan runkoon, joka ruumiin jokaisella käännähdyksellä tuo mieleen koiran kokoisen kirpun. Sitten noudatettiin ikivanhaa seremoniaa, kukin sai vuoronsa jälkeen sylkäistä avutonta uhria päin kasvoja. M. Le Bellione sai kunnian ryhtyä tähän miellyttävään tehtävään ensimmäisenä ja hän teki sen niin perinpohjaisesti ja harkitusti, että Guiraud-raukalta ennätti sylki kahdesti kuivua suusta.
Tämän yksinkertaisen mutta vaikuttavan juhlamenon jälkeen poistuivat tuomarit ja kuokkavieraat arkisiin iltapuuhiinsa. M. Guiraud palasi kuitenkin vielä takaisin, muka siteitä tarkastamaan — ja häpeä sanoa — otti tilaisuudesta vaarin ja jatkoi juhlamenoja omaan laskuunsa.
Elias raukka! Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään näin yksinäiseksi. Ilta meni vielä, mutta yöllä tuli viidakko in corpore häntä tervehtimään. Tulivat sammakot, tulivat moskiitot, tulivat kaikenlaiset hännälliset ja hännättömät olennot tätä ihmettä tarkastelemaan, ja Elias toivoi olevansa maan mato, 300 metriä maanpinnan alapuolella. Sammakot nuolivat kasteen pois hänen varpailtaan, hyttyset tekivät häneen uusia henkireikiä ja pari karvaista olentoa laskeutui pimeyden turvissa häntä hännällään huiskimaan. Mahtoivat olla koiria, mutta yhtähyvin ne saattoivat olla gorilloja.
En rasita kuvausta kauhunkuvilla. Sen vain kerron, että yö teki Eliaasta uuden miehen. Se istutti lampaannahan hänen ympärilleen lähtemättömän tiukaksi. Susi ei enää päässyt esille tunkeutumaan, leppoisa mies oli Elias, kokki, mutta ennenkun aamuauringon säteet aloittivat kisailunsa palmulehvikössä, oli hänestä tullut totisesti leppoisa mies, joka ei sinä ilmoisna ikänä tehnyt pahaa kenellekään.