Tropiikin yö voi olla ihana, se saattaa mielen niin kummasti ailahtelemaan ja työntää mielen tulvilleen helliä, makeita ajatuksia, mutta Kohtalo voi käyttää sitä toisiinkin tarkoituksiin, kuten tästä näkyy.
Laivaan tullessa oli hänellä mielessä tuhat suunnitelmaa tapojen parannukseksi. Me koetimme kolmen viikon ajan liottaa niitä hänestä pois, mutta väsyimme lopuksi.
Ei Kohtalo laivaa noin vain summamutikassa upota. Se asettaa laivan pahat miehet puntarin toiseen nokkaan kiikkumaan ja toiseen vaakakuppiin istuttaa laivan hyvät miehet sekä katsoo sitten, onko laiva upottamisen arvoinen. "Amy Turner" sai huoletta purjehtia niin kauan kun sillä oli kokki mukana. Hänestä tuli lopuksi niin hyvä mies, että piti yksinään huolta puntarin hyvästä puolesta. Kovissa paikoissa, kun Luoja nakkeli laivaa kuin kerjäläistä vihasta sihisevällä merellä, sai kokki puntarinpitäjältä ystävällisen taputuksen hartioille. Meitä muita onnettomia varten, jotka kiikuimme täyteen ahdetussa toisessa vaakakupissa, oli hänellä tarjottavana vain surumielinen silmäys.
KAKSI KAPINAYRITYSTÄ
Kapteeni MacDonald oli kiusoittavin ihminen, jonka olen tavannut vaelluksillani. Hänen koko rasvainen olemuksensa herätti inhoa, kaula oli tuhannessa rypyssä, ja pienissä tihrusilmissä asui totisesti ilkeä ilme. Oikean skotlantilaisen perikuva, saita ja ahnas.
Tämän selittävän esipuheen jälkeen käyn kertomaan niistä tapauksista, jotka olivat vähällä lopettaa hänen kapteeninuransa äkilliseen pakolliseen uintiin. Hän saa kiittää elämästään sitä, että tämä vuosisata ei enää tunne merirosvousta ja luullakseni myöskin sitä, että meitä jo lapsesta alkaen oli opetettu kunnioittamaan lakia ja esivaltaa.
Meille oli valehdeltu jo satamasta lähtien. Laivan piti olla uusi, vahva alus, taklaus höyhenkeveästi käsiteltävä, ja elämä luvattiin sulostuttaa myrskyryypyillä ja vapaalla yöruualla. Muistan vielä hyvin kapteenin naaman. Hän oli kerännyt meitä kymmenisen kappaletta kapakan oven suuhun ja hunajanmakealla äänellä selitti meille elämän ihanuuksia "Elinorilla". Ulosmaksu luvattiin heti Honolulussa, ja lupasipa hän vielä järjestää tuttaviensa kautta niin, että saisimme edelleen sieltä hyyryn Yhdysvaltoihin. Liukaskielinen mies, tuo MacDonald. Puhui meidät pyörryksiin jo ennen kuin oli oikein päässyt innostumaankaan.
Kaikki oli oikeastaan omaa syytämme. "Elinor" makasi täydessä hiililastissa Honolulua varten, oli maannut jo kokonaisen viikon, eikä miehistöstä vielä ollut tietoakaan. Rantakapakoissa boikotteerattiin laivaa avoimesti, ja kurjinkin rikkuri tunsi sydämensä käpertyvän kokoon, kun puhuttiin kapteenin hirmukurista ja pahasta onnesta. "Elinor" oli tullut Kapkaupungista, ja kahdeksasta miehestä oli vain viisi jäljellä sen saapuessa Newcastleen, Australiassa. Se oli jo itsessään paha merkki. Kerrottiin vielä, että miehet olivat kadonneet salaperäisesti, kaksi ruorista ja yksi tähystyksestä. Me astuimme siis laivaan, joka oli merkitty, mutta itsepähän sen myöskin nahoissamme tunsimme.
Kolmen päivän kuluttua huomasimme, että "Elinor" vuoti kuin seula. Moottoripumppu meillä kyllä oli, mutta sen polttoaine oli jostakin käsittämättömästä syystä jäänyt ostamatta. Pumppasimme kuin orjat, kulutimme pumpunvarren käsissämme, mutta työ oli ikuista. Jokaisella vahdilla kaksi tuntia pumpun ääressä, matka otti kuusi kuukautta — laskekaapa, paljonko kirouksia valui kapteenin niskaan!
Meitä kiusattiin kaikin tavoin. Ruoka väheni, suolaliha oli ollut jo kymmenen vuotta pilaantunutta ja laivakorput vilisivät matoja, haisevia pitkiä lonkareita, jotka nyt vieläkin pöyristyttävät. Elämä oli kuumuutta ja tuskaa täynnä. Matkalla oli suolavesi jollakin tavoin päässyt toiseen vesisäiliöön ja joimme siitä lähtien vain puolia vesiannoksia. Pohjoisilla vesillä se olisi vielä mennyt, mutta päiväntasaajan kohdalla sillä tuskin sai kurkkunsa märäksi.