Kapteenin paha onni oli toisena pahanhengen lietsojana. Matka ei näyttänyt edistyvän yhtään. Luovimme vastatuulessa, ajelehdimme tyynessä, kuolleessa vedessä merivirtojen mukana, itse pasaadituuletkin tuntuivat kiertävän laivaamme. Uuden Seelannin pohjoisrannikko näkyi kuukauden ajan takanamme, kunnes lopulta kirosimme koko kapteenin purjehdustaidon. Niin hitaita olimme, että meidät pyyhkäistiin jo pois Lloydin luetteloista. Jouduimme mustalle listalle: "Kadonnut miehistöineen toistaiseksi tuntemattomalla tavalla."
Kapteeni ei tuntunut olevan millänsäkään. Hän omisti itse laivan, paikkansa hän kuitenkin säilyttäisi. Mutta jotakin korvausta tulisi hänen kuitenkin saada menetetyistä päivistä, ja sen hän nylkisi irti meidän selkänahoistamme. Hän jutteli iltakaudet ensimmäisen perämiehen kanssa, syyti suusta haukkumasanoja meidän päämme menoksi ja uhkaili tapattaa meidät nälkään. Kaunis kapteeni oli MacDonald, mutta vielä ihanampi oli laivan ensimmäinen perämies, inhoittava jätkä, joka oli saanut paikkansa ainoastaan suhdattomien ruumiinvoimiensa takia. Perämies, joka tunnettiin Etelämeren saaristossa "Murha-Charleyn" nimellä, oli isäntänsä uskollinen koira ja kuunteli korvat hörössä jokaista uhkausta. Kapteenin kanssa oli hänellä yhteisiä rötöksiä omallatunnolla, mutta rikosluettelo oli hänellä vanhempi. Kokki kertoi, että hänet oli kerran ajettu pois Marquesas-saarilta. Siirtomaahallinto oli antanut hänelle kanootin, työntänyt sen vesille ja antanut roiston selviytyä omin päin.
Nyt oli hän meidän kiusanhenkenämme, ja jos kiroukset olisivat voineet tappaa, olisi Murha-Charley jo aikoja sitten kaviojalkaisten valtakunnassa.
Päivä päivältä väheni ruoka. Juomavesi tuntui kuivuvan kokoon samassa määrässä — kapteeni vain vaati lisää työtä. Meritraditsionitkin vaativat tämänkaltaisissa tapauksissa, jolloin laiva on hätätilassa, ainoastaan tarpeellisimpia töitä, mutta kapteenin rasvaiseen kalloon se ei mahtunut. Hän oli herra laivallaan, hän näyttäisi meille, miten laivaa hallitaan. Uhkaili ukkoparka niin kauan, kunnes eräänä yönä joku heitti teräksisen marlspiikin viuhuen hänen korvansa ohitse.
Se oli kuin alkajaissoittona sille, mitä tuleman piti. Nyt kulkivat molemmat, kapteeni ja perämies, aina asestettuina. Marlspiikit ja veitset otettiin takavarikkoon, kapteeni uskaltautui henkivartijansa seuraamana aina skanssiin asti lakia lukemaan, ja saimme olla päivän syömättä. Rasvaiset kasvot oikein tihkuivat mielihyvää. Roistojoukko olisi vielä polvillaan.
Viikko kului, ja tällä kertaa oli ensimmäinen perämies lähellä valtakuntaansa. Jostain korkealta putosi raskas moukari aivan hänen päätänsä hipoen ja etuluukun suojuksen murskaten. Ketään ei voitu syyttää, oli pimeä yö ja puoli miehistöä hääri ylhäällä purjeitten kimpussa. Me jatkoimme skanssissa uusien suunnitelmien tekemistä. Toisesta tai toisesta oli tehtävä loppu. Yhdessä he kyllä uskalsivat, mutta tiesimme vallan hyvin, että yksinään heistä olisi ollut vain vähän kiusaa.
Jim, Albert, kokki ja minä olimme ensimmäisen kapinayrityksen aivoina — Rolf ja Bill McCarthy sen toimeenpanevina tekijöinä. Tietysti me muutkin olisimme tulleet mukaan, mutta heidät lähetettäisiin ensimmäisenä tuleen. Suunnitelma oli yksinkertainen. Tiesimme, että kurssimme kulki suoraan Tahitia kohden. Saaren kohdalle päästyämme piti kärkijoukon rynnätä perälle, sulkea molemmat herrat sisään ja ivallisella äänellä huutaa hyvästit. Toinen joukko laskisi valasveneen vesille, nostaisi sen purjeet, ottaisi vastaan kokin varaamat ruokatavarat ja odottaisi sitten asioitten kehitystä. Jim veisi meidät johonkin tuttuun saareen, mistä aikanaan pääsisimme Kiinaan. Jim oli syntynyt näillä saarilla ja tunsi paikat ilman kompassia. Hän oli puoli ikäänsä kaupannut kopraa täällä. Yritys oli vapaaehtoinen, kukin sai tehdä tahtonsa mukaan — jäädä tai lähteä.
Koskaan ei liene kapinayritystä valmistettu huolellisimmin kuin tätä. Me oikein pursuimme aatteita, toinen toistaan verisempiä; suunnittelimme tulevaisuutemme vielä pari vuotta edellepäinkin. Albert puhui silmät innosta loistaen oopiumisalakuljetuksen lihavista palkinnoista, Rolf tiesi Seurasaarilla avuttoman helmisiirtolan, jonka pari päättäväistä miestä tyhjentäisi yhtenä yönä, Paksu-Bill kertoi ihmeellisestä Luna-saaresta, joka muutti asemaansa tuulien vaihtelun mukaan ja missä kaikki oli vielä koskematonta, helmisärkät, metsänriista ja tytöt. Minulla ei ollut mitään tulevaisuudenkuvaa mielessäni, paloin vain halusta päästä leikkiin mukaan. Tässä oli seikkailu, jota koko elämäni olin odottanut.
Juttelimme tästä vallankumouksesta iltakaupalla. Olimme tyhmiä ja varomattomia kuin lapset. Olimme sokean innostuneita, vähän liiankin innostuneita! Juttu oli jollakin tavoin joutunut kapteenin korviin, tietysti ei hän saanut tietää kaikkia yksityiskohtia, mutta lopputuloksena oli se, että kovaäänisimmät, Rolf ja Jim, kutsuttiin peräsalonkiin kapteenin puheille. Mitä heille siellä tapahtui, pysyy salaisuutena, mutta pahoin runneltuina he sieltä palasivat. Rolf oli sokeana melkein koko loppumatkan, ja Jim, parka tuli nelinkontin takaisin. Ensimmäinen perämies oli saanut näytellä voimiaan, ja kippari oli saanut nauraa sydämensä pohjasta. Olimme kuitit, ja verinen vallankumous päättyi tragikoomilliseen loppuun. Loppunäytökseksi pieksimme kiinalaisen messipojan, jonka epäilimme kannelleen. Rolf olisi tappanut pojan, mutta me muut olimme järkevämpiä.
Juttu ei loppunut tähän. Kapinahenki kasvoi kasvamistaan, sitä ei enää lauhduttanut sekään, että matka oli edistymään päin. Olimme jo puolikuolleita nälästä ja väsymyksestä. Miehet kulkivat kuin unessa kantta pitkin. Jim oli saanut kouristuskohtauksen ylhäällä märssykorissa ja tullut alas kannelle kädet levällään kuin lennosta. Hän eli kolme päivää ja kuoli sitten verensyöksyyn. Hautaus voitti yksinkertaisuudessaan tavallisen merimiehen laudalta heittämisenkin. Vyörytimme ruumiin mereen niine hyvineen, Paksu-Bill luki rukouksen, siltä se ainakin kuulosti, ja minä lauloin hartaasti: