"Vaipuos vaivu, syvän meren helmaan,
Sieltä sä löydät, mitä etsit täältä.
Myrskyistä rauhan, sait sä ajan parhaan,
Myrskyistä rauhan."
Sanat eivät tainneet olla oikeita, mutta tunnelma oli harras. Voitonriemu oli vielä mielessämme, sillä kapteeni oli ajettu kätyrineen takaisin peräkannelle. Heitimme vielä kapselitangon perään. Nauroimme illalla, kun joku sattui muistuttamaan lokikirjasta. Se mahtoi olla sotkuinen kirja! Me olimme kuitenkin valmiit sen vannomaan vääräksi jo heti ensimmäisessä satamassa. Rohkeus palasi ja sen mukana uudet suunnitelmat.
Ensimmäinen perämies oli hirviö, vasta nyt sen oikein opimme näkemään. Hän oli vuoronperään mukiloinut meitä jokaista. Kuukausi vielä tätä menoa, ja meistä olisi jokaisesta tullut sairaalapotilas Honolulussa. Kapteeni siristeli silmiään, manasi uhkauksia ja antoi kokille entistään vähemmän ruokatarpeita. Ei silti, että se olisi meitä hermostuttanut. Pumppaaminen oli ainoa työ, millä nyt käsiämme likasimme, lahjoitimme messipojalle tähystyksenkin. Makasimme kannella suloisessa auringonpaisteessa, laskimme palkkaamme ja uneksimme ruuasta ja oluttynnyristä. Joskus petimme delfiinejä koukuilla halkaisijapuomin alla. Vietimme sitten juhlapäivälliset ja löyhyytimme paistinhajua perälle päin. Ryöstimme pari kertaa messipojan kainalosta perälle aiotun ja pyydystetyn delfiinin. Sotatilanteen vallitessa oli se tietysti oikeutettua.
Täydellinen piiritystila eristi herrat meistä. Kokki ja messipoika olivat ainoina yhteyden välittäjinä. Ei ollut puhettakaan, että kapteeni ja ensimmäinen perämies olisivat uskaltautuneet öiseen aikaan kannelle. Me hoidimme purjeet omin päin ja ruorimies lähetettiin perälle julmasti asestettuna. Kokki oli lahjoittanut tähän tarkoitukseen komeimman veitsensä. Olimme mielestämme aika merirosvoja. Ei tämä uhkamielisyys paljoa auttanut, mutta näkyi se kuitenkin tukkivan kapteenin suun. Hänessä taisi lopulta herätä kunnioitus meitä kohtaan. Pahaa on kohdeltava pahalla, niinkuin Paksu-Bill sanoi.
"Elinor" oli vanhan tyylin laivoja, uiva ruumiskirstu, joista enään ainoastaan romaaneissa puhutaan. Meidän olisi tietysti pitänyt toimia yhtä vanhanaikaisesti ja hirttää molemmat herrat kahvelinnokkaan, mutta ajan henki on jo toinen. Ei ole nykyajan merimiehistä merirosvoiksi, eivät uskalla verta vuodattaa. Iloiset merirosvoajat ovat olleet ja menneet; nyt ratkaistaan riidat maissa, oikeuksissa, joissa rillipäiset viisaat lukevat lakia kapteenin hyväksi. Merimies on merilain mukaan aina huonommalla puolella. Ajat ovat muuttuneet, ja mekin tiesimme jo, ettei kapinasta hirtetä.
Matka edistyi hiljalleen. Juhannuspäivänä saimme Hawaiin saaren näkyviin. Kapteenin olisi pitänyt sivuuttaa se ja ajaa ylös saarien toisella puolella puhaltavaan koillispasaadiin, sen sijaan että jäi saarten suojaan tyynessä kellumaan. Hawaiista Oahuun, missä Honolulu sijaitsee, on noin 400 meripenikulmaa, mutta meiltä meni sen purjehtimiseen 29 päivää!
Ne olivat synkkiä päiviä. Elinor oli raskas viisimastoinen kuunari, taklaus raskas kuin painajainen. Tyynellä ilmalla, laivan pyöriskellessä, pitävät vinopurjeet korviasärkevää meteliä. Laskimme ne alas, kiskoimme ne ylös taas tuulen hiljalleen lehautellessa kapteenin pukinpartaa, joka oli laivamme ainoa tuulenosoittaja. Työ alkoi käydä mekaaniseksi; me teimme sen lopuksi jo puolinukuksissa. Valleista pumppuihin, pumpuista valleihin, siinä työmaa, joka sortaa vahvimmankin miehen.
Kunpa olisimme edes saaneet tarpeeksi ruokaa! Jalat rupesivat jo pettämään. Päätä huimasi jo vuoteeseen kiivetessä, ja kuitenkin piti päivittäin tuntikausia riippua yläilmoissa purjeita kiinnittämässä. Sain kuumeen ja hyörin houreissani kannella muun joukon jatkona. Laiva kulki etanan vauhdilla ja minkä yhtenä päivänä hiljaisella tuulella voitimme, sen jo seuraavana päivänä merivirta otti takaisin.
Kärsivällisyyden mitta oli täysi. Me olimme jo valmiit murhaan. Sormia syyhytti, ja kapteenin ihraiset piirteet kävivät yhä inhoittavimmiksi.
Olimme tyhmiä. Satama oli jo lähellä, olisimme voineet siellä puikkia maihin ja sieltäpäin sitten ohjata kostoamme. Luulen, että liikarasitus oli jo pehmentänyt järjenjuoksumme. Puolen vuoden kärsimykset huusivat kostoa. Nyt me näyttäisimme!