Molokai oli juuri tullut näkyviin, kun sota jälleen puhkesi. Rolf sen aloitti. Hän joutui riitaan perämiehen kanssa, sai köysinaulasta huumaavan iskun päähänsä ja pyörtyi.
Tunnin kuluttua oli hän kypsä murhaan. Vapisevin käsin kaivoi hän tyynynsä alta pistoolin, jonka olemassaolosta tiesivät vain harvat valitut. Se oli vanhamallinen tussari, johon kirvesmies oli tehnyt uuden vieterin vanhan katkenneen tilalle. Rolf ryntäsi kannelle ja laukaisi jo heti ovensuusta perämiestä kohti.
Perämies oli raukka, niinkuin tämänkaltaiset hirviöt usein ovat. Hän juoksi pakoon, veti messinoven perässään kiinni, ja jonkin ajan kuluttua alkoi sieltä sadella kuulia rapisemalla. Kaksi pyssyä oli äänessä; tiesimme kapteenin yhtyneen leikkiin.
Vapaavahti ryntäsi kannelle. Paksu-Bill sai heti naarmun paksuimpaan paikkaansa ja lysähti luukun taakse. Rolf ampui seisoallaan, sokeana raivosta. Hän näki jo ennestäänkin huonosti, ja luulen, että herrat olisivat rauhassa saaneet tulla kannelle ampumataitoaan näyttämään. Siihen he kuitenkin olivat liian suuria raukkoja, ampuivat pelästyksissään pitkin skanssin seiniä ja ratkoivat purjeita. Kokilla oli keittiössä kuumat paikat. Kuulin hänen siunailevan ja huutavan innostavia kehoitussanoja.
Viimein veti Albert Rolfin luukun taakse, ja nyt alkoi oikea metsästys. Molemmat uskalikot hiipivät luukulta luukulle siksi kunnes luulivat päässeensä tarpeeksi lähelle. Albert hoiti nyt tussaria, Rolf kantoi panoksia. Kapteenin ja perämiehen kiväärit laukesivat yhä harvemmin, sillä ainoastaan pähkähullu olisi nyt pistänyt päänsä ulos kuolonenkelin seistessä tuskin kymmenen metrin päässä.
Minä vapisin innosta, mutta siinä olikin koko aktiivinen osanottoni taisteluun. Paksu-Bill uskalsi rynnätä veistä hakemaan ja toi minullekin yhden. Toiset olivat hommanneet köysinauloja aseekseen, kirvesmiehellä oli kirves kourassaan ja koko laiva oli taistelupuvussa. Me olimme pyhää innostusta täynnä.
Ihmisellä on luonnolliset taisteluvaistot. Miehet tekivät komeita syöksyjä ja pääsivät valasveneen ääreen. Albert hoiteli pistoolia tottunein käsin, ja menestys oli jo varma. Meillä ei ollut vielä minkäänlaista suunnitelmaa tulevaisuuden suhteen, pääasia oli vain päästä eroon tästä uivasta ruumiskirstusta. Unohdimme kokonaan sen, että maissa meidät olisi heti tuomittu pariksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön.
Tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan. Vene laskettiin vesille, ja kokki tuli varastoineen kannelle. Rolf ja Albert sadattelivat kilpaa, ja luulen, ettei ukko MacDonald koskaan ennen ollut kuullut sellaista vuolasta haukkumatulvaa kuin näiden ystäviensä suusta. Kaikki oli jo valmista, kun yht'äkkiä innostus sammui kuin vettä niskaansa saaneena.
Paksu Bill osoitti kiihoittuneena saarta kohti. Ja totisesti! — sinisen usvan rajamailta työntäytyi esiin torpeedoveneen matala runko, ja sitä seurasi pian toinen samanlainen. Ne kulkivat majesteetillisen solakoina omaa suuntaansa välittämättä vähääkään meistä. Ja kuitenkin — pelkkä niiden läsnäolo tyrehdytti toisen kapinayrityksen alkuunsa. Seisoimme kaikki tyrmistyneinä. Laki ja Esivalta olivat vajaan meripenikulman päässä. Kuka tiesi milloin niiden päähän pistäisi tulla tarkastamaan? "Elinor" oli jo tarpeeksi epäilyttävän näköinen. — Se oli nyt kiivennyt ylös tuuleen, useimmat purjeet olivat laukaustenvaihdossa repeytyneet, ja alaslaskettu vene oli merimiessilmälle jo sinänsä todistus siitä, että jotakin oli hullusti. Pelko valtasi meidät ja kiskoimme veneen nopeasti takaisin kannelle.
Rolf horjui skanssiin. Hän oli saamastaan iskusta vieläkin pökerryksissä. Me muut keräännyimme etuluukulle sotaneuvottelua pitämään.