Ensimäinen jakso tässä häviön historiassa on Göthiläis-retkien aikakausi vv. 395-416. Alarik Länsi-götheineen lähtee Moisiasta liikkeelle, etsimään mukavampaa asuinsijaa itselleen ja kansallensa. Hänen tarkoituksenaan ei ole perustaa Göthiläistä valtakuntaa keisarikunnan raunioille, vaan hänen niinkuin Athaulf'inkin hartain halu on yhä palvella Roman majesteettia ja siinä virassa saavuttaa kunniaa ja etuja. Romalaisuuden loisto houkuttelee näiden puoli-barbarien mieliä; heidän mielitekonsa on sijoittaa itsensä Romalaisen sivistyksen keskuuteen, ja soveliasta paikkaa etsien, he retkeilevät läpi Makedonian, Kreikan ja Epeiron, tunkeuvat Stilikhonin kuoleman jälkeen Italiaan, ryöstävät Roman, mutta suostuvat vihdoin siirtymään Etelä-Galliaan ja Espanjaan. Tällä välin oli muitakin Germanilais-kansoja liikkeelle tullut, enimmäksi osaksi semmoisia, jotka liitto-kansoina ennen olivat Roman alamaisia olleet. Radagaiso oli vienyt Göthiläisiä laumoja Pannoniasta Italiaan, missä kuitenkin urhoollinen Stilikhoni ne tykkönään hävitti. Vähäistä myöhemmin Stilikhonin omat kansalaiset, Pannonian Vandalit, olivat samonneet Rein-virran yli Galliaan ja samassa vauhdissa Pyreneiden toiselle puolelle Espanjaan. Heidän rinnallansa kulki muitakin kansa-parveja barbarisen maailman eri seuduilta: Svevit, jotka myöskin Espanjaan päätyivät, Alanit, jotka osittain asettuivat Loire'n seuduille, ja Burgundit, jotka ottivat ylisen Rhône'n varret haltuunsa. Koko barbarinen maailma riehui ja yksityisiä kansan-pirstoja oli otettu keisarikunnan palvelukseenkin, taistelemaan niitä kansalaisiansa vastaan, jotka olivat keisarikunnan vihollisina. Mutta tätä hajanaista kansain-tulvaa vastaan saattoi vielä Romalaisuuden luja hallitus-järjestys voimaansa osoittaa. Vaikka eripuraisuus Konstantinopolin ja Ravennan hovien välillä yhä heikonti keisarikunnan puolustus-tointa, vaikka keisarikunnan jalo hoitaja, tuo romalaistunut ja muinaisten Romalaisten kaltainen Stilikhoni, sai surmansa heikon Honorion käskyllä, näytti keisarikunta kuitenkin toipuvan vaurioistansa. Tosin muutamissa maakunnissa asui vieraita kansoja suku-päällikköjensä johdon alla; mutta periaatteessa nämä tunnustivat Roman-vallan herruutta ja olivat olevinansa keisarikunnan armeijoina, jotka vain majoituksen muodossa nauttivat Roman alamaisten vieraan-varaisuutta. Olihan vanhastaankin tapana, että sotajoukot kesti-vieraiden (hospites) nimellä saivat elatuksensa maakuntalaisten kustannuksella; joskus ennenkin tämmöiset joukot olivat barbarista ainetta olleet. Ainoa eroitus oli nyt, että nämä armeijat olivat kokonaisina kansakuntina, joita ei ollut helppo kurissa pitää. Mutta toiselta puolen niiden keskinäinen kateus antoi varman toivon niiden lopullisesta häviöstä. Kun keisari Honorion viimeisinä vuosina Svevit, Vandalit ja Alanit Espanjassa joutuivat katkeraan taisteluun keskenänsä, he ainoastaan pyysivät, että keisari ei sekaantuisi tähän väliin: "sinullenhan" — heidän sanomansa kuului — "se on sulaksi voitoksi, jos jompikumpi meistä häviää; jos kumpikin häviämme, on voittosi kahdenkertainen".[28] Joku aika myöhemmin Vandalit menivät salmen yli Afrikaan ja valloittivat koko tämän maakunnan, jonka Roman-valta silloin tykkönään kadotti. Se oli kuitenkin vain yksi maakunta eikä mitään muuta. Romalainen maailma ei suinkaan vielä näyttänyt olevan auttamattomissa.
Toinen häviön jakso keisarikunnan historiassa on Attilan retkien aika vv. 445-453. Attilan historia on luultavasti kuulijoilleni jotenkin tunnettu. Nuo Suomalais-Ugrilaiset heimokunnat, jotka Hunnien nimellä olivat asettuneet Mustan-meren ja Tonavan pohjois-puolelle, alkoivat tähän aikaan yhdistyä yhteisen hallitsijan alle ja saivat Attilassa johtajan, joka osasi jäntevällä kädellään ko'ossa pitää barbari-maailman kaikki kirjavat kansan-aineet, sekä Hunnilaiset että Germanilaiset ja Slavilaiset. Ensi kerran nyt barbarisuus ko'otulla voimalla, itsenäisenä ja pelättävänä, seisoi keisarikuntaa vastapäätä. Attila tahtoi nöyryyttää tuota Romalaista maailman herruutta; nimi "Jumalan vitsa", joka hänelle Galliassa annettiin, näkyy melkein häntä mairitelleen. Mutta jos hän kurittikin Romalaista maailmaa, hänellä ei näy olleen vähintäkään tarkoitusta siirtää kansaansa ja valtaansa Roman alueelle. Voisimme melkein ajatella, että hän olisi tahtonut säilyttää keisarikunnan — kuritettuna ja veroitettuna, ikäänkuin oman suuruutensa vastakohtana. Näin ei ollut vaara keisarikunnan olemukselle niin suuri, kuin ensimmältä näytti, — ja Attilan kuoltua Hunnilais-valta, niinkuin joku satunnainen tuuliaispää, äkkiä katosi sivistyneen maailman ilmoilta. Näin oli tämäkin vaara poistunut. Aëtion taitavan käden alla näytti keisarikunta vielä voivan jälleen järjestyä ja tointua.
Mutta silloin tulee kolmas ja viimeinen häviön jakso vv. 455-476. Näyttää melkein siltä, että Hunnilais-vallan hajoominen on keisarikunnalle turmiollisempi kuin Attilan hävitykset; sillä nuo irtauntuneet kansan-pirstat tunkeuvat jokaisesta aukosta sisään ja tukehuttavat Romalaisen valtion elin-voimaa. Itä-Roma tosin yhä osoittaa sitkeämpää kestävyyttä, mutta ei voi enää auttaa länsi-maailmaa, joka vähin-erin hajoo kappaleiksi. Kun barbari-soturit Roman palveluksessa vihdoin huutavat Odoakerin kuninkaaksi, on keisarikunta lännessä ulkonaisesti loppunut v. 476. Vielä jonkun vuoden eteen-päin muutamat irralliset jäsenet Dalmatiassa ja Galliassa jatkavat Romalaisen vallan nimeä. Mutta ikuisen Roman valtiollinen olemus on kumminkin lakannut ja ihan uusi aikakausi maailman historiassa alkanut.
Nyt meidän täytyy kysyä: mikä olikaan syynä tähän arvaamattomaan ja monessa kohden surkuteltavaan muutokseen ihmiskunnan oloissa? — Muutos on surkuteltava sen vuoksi, että vanhan maailman kanssa hukkuu koko vanhan aian korkea sivistys ja ihmiskunnan täytyy aloittaa työnsä melkein uudestaan tieteissä, taiteissa ja kaikkinaisessa kultuurissa. Tämmöisen mullistuksen aatteellista johtoa ei ole helppo käsittää, jos etsii historiassa jotakin korkeampaa tarkoitusta eikä vain luonnon-voimain satunnaista leikkiä. Lähtekäämme siis likemmältä tarkastamaan niitä kohtia, jotka saattoivat vaikuttaa Romalaisen maailman kukistumista ja barbari-kansojen voittoa.
Tavallinen katsanto-tapa tässä kohden on, että vanha maailma nyt oli pitkällisen kultuuri-työnsä kautta rikki-kulunut ja tarvitsi raa'at turmelemattomat barbari-aineet uudistuaksensa. Romalainen kansakunta, joka käsitti koko sivistyneen maailman, oli muka ruumiillisesti ja hengellisesti veltostunut; silloin Germanilaisten kautta arvellaan raikasta elin-voimaa tulleen ihmiskunnan puutuneisin jäseniin. Syynä Roman-vallan kukistumiseen olisi niin-muodoin toiselta puolen barbarien rynnäkkö ja Germanilaisten kansain jalo turmelemattomuus, toiselta puolen taas Romalaisten siveellinen ja luontoinen rappeutuminen, heidän sivistyksensä vanhentuminen, heidän kykenemättömyytensä edempään kehitykseen. Tämä selitys-tapa on sen puolesta erittäin surullinen, että siitä arvaten ihmiskunnan kultuuri-kehitys ylipäänsä ei vahvistaisi, vaan päin-vastoin kuluttaisi ja hävittäisi ihmis-luontoa, jota ainoastaan barbari-elämä siis voisi vireillä pitää. Minun ei ole tilaisuus tässä paikassa yleisesti osoittaa tämmöisen käsityksen perättömyyttä. Mutta että tämä mainittu selitys-tapa on Romalais-vallan kukistumisen suhteen aivan väärä, se minun täytyy jos lyhyestikin tässä ottaa todistaakseni.
Ensiksikin ei ole ollenkaan toden-mukaista, että Romalaisen maailman siveellinen kanta 5:nnen vuosisadan alkaessa olisi ollut entistä alhaisempi. Jos siihen vertaamme esm. 3:nnen vuosisadan olot, täytyy epäilemättä huomata varsin silmiin-astuva edistys juuri siveellisessä katsannossa. Karakallan ja Elagabalin aikoina tuo kuolemaisillaan oleva pakanuus kuohutti muinais-uskontojen kaikki saastaisuudet näkyville; siveellistä pohjaa tosin etsittiin, mutta entinen pohja oli vajonnut, eikä uutta vielä löydetty. Ja tällä samalla aialla myöskin barbari-maailma riehuu pitkin keisarikunnan koko pohjois-rajaa, vieläpä idässäkin uuden Persialaisen monarkiian synnyttyä. Frankit, Alemannit, Göthit hävittävät keisarikunnan rajamaita, retkeilevät meritse Välimerenkin rantoihin ja uhkaavat maailman sivistykselle täyttä perikatoa. Itse yhdys-side Romalaisessa valtiossa näyttää siihen aikaan katkenneen. Gallienon aikana jokainen maakunta saa itse hoitaa puolustustaan, miten paraiten jaksaa. Kaikki aian merkit näyttävät vahvistavan taika-uskoisten pelkoa, että Roma, joka silloin täytti tuhat-vuotisen ikäkautensa, oli myöskin täyttänyt elämänsä määrän historiassa. Vaan tuo vaarallinen vaihe Roman historiassa menee kuitenkin onnellisesti ohitse. Uskonnon seikka selviää, valtiolliset muodot järjestyvät ja varmistuvat, barbari-kansat kuritetaan ja alkavat itse tulla Romalais-sivistyksen vaikutuksen alle. Mitä erittäin siveelliseen kantaan tulee, ei käy kieltäminen, että kristitty Roma 4:nnellä ja 5:nnellä vuosisadalla on puhtaampi ja jalompi kuin pakanuuden Roma 3:nnella. Voimme epäilemättä keksiä monta heikkoa puolta sen-aikuisessa Kristikunnassa, voimme soimata sen puolue-kiistoja, sen suvaitsemattomuutta, sen alkavaa turmelusta opissa ja tavoissa. Mutta tasapuolinen tarkastaja ei milloinkaan voi kieltää, että siveellisyyden mitta-kaava oli Kristin-uskon kautta jalostunut. Henkinen elämä, semmoisena kuin se kirjallisuudessakin ilmestyy, ei suinkaan ole Theodosio Suuren aikakaudella entistä heikompi. Olemme tosin jo kaukana Roman kirjallisuuden kultaisesta aiasta. Mutta ylipäänsä kirjallinen aisti on puhtaampi kuin toista vuosisataa takaperin; mainitakseni ainoastaan jonkun esimerkin, historioitsija semmoinen kuin Ammiano Marcellino, runoilijat semmoiset kuin Ausonio ja Claudio Claudiano eivät suinkaan ole ylönkatsottavia. Luonnollista on, että kristitty kirjallisuus nyt on anastanut etusijan; vaan kirkko-isien teokset koskevatkin ihmisajatuksen korkeimpia kysymyksiä, ja yksi ainoa semmoinen nimi kuin Augustinon todistaa kylläksi aikakautensa henkistä kykyä. Eikä myöskään sovi sanoa, että Roman valtiollinen kyky on sukupuuttoon kuollut; niin kauan kuin semmoiset miehet kuin Valentiniano I, Theodosio Suuri, Stilikhoni, Bonifacio ja Aëtio edustavat Romalaista nimeä, tämä ei suinkaan näytä kadottaneen entistä suuruuttansa. Koko tuo vanha juttu Romalaishengen veltostumisesta keisarikunnan loppu-aikoina näkyy siis olevan tyhjää puhetta tai ainakin melkoisesti liioitettua. Totta on, että häviön karttuessa, sittemmin myöskin karttuu kaikkinainen kurjuus tavoissa ja oloissa; mutta tämä on valtiollisen perikadon seurauksena eikä sen syynä. Maailma barbaristuu samassa määrässä kuin barbarit tunkeuvat sisään. Mutta miksi barbarit nyt pääsivät sisään, samat barbarit, jotka 3:nnella vuosisadalla onnellisesti torjuttiin, se on arvoitus, johon keisarikunnan siveellinen tila ei suinkaan anna tydyttävää selitystä.
Eikä myöskään barbari-maailman siveellinen tila anna syytä siihen arveluun, että barbarien kautta uutta voimaa olisi vuotanut ihmiskunnan vanhentuneisin jäseniin. Meillä on tavallisesti Germanilaisten kansain luonteesta ja tavoista joku erinomaisen ylhäinen ajatus, joka pää-asiallisesti perustuu Taciton tunnettuun kertomukseen. Tacito kirjoitti Trajanon hallitessa ja hänen tarkoituksensa oli asettaa sen-aikuisen Roman muka veltostuneen sivistyksen rinnalle kuvauksen raikkaasta ja tuoreesta villi-elämästä. On siis tämän kuvauksen suhteen huomaamista: ensiksi että nämä kansat Theodosio Suuren aikana jo olivat kolme vuosisataa istuneet Romalais-sivistyksen lähisyydessä, eivätkä enää olleet kenties aivan samankaltaisia kuin Taciton aikana, ja toiseksi että, jos heidän luonteensa olikin pää-asiallisesti pysynyt muuttumatta, Taciton antama väritys voipi meitä helposti erehdyttää, vaikka ne teko-asiat, jotka hän tuopi esiin, epäilemättä ovat luotettavia. Mutta jos tasapuolisesti tarkastelemme Taciton kertomusta, havaitsemmekin Germanilaisissa aivan samat avut ja viat, kuin villi-kansoilla aina tavataan: toiselta puolen sotaista miehuutta runsain määrin, toiselta puolen erinomaista heikkoutta kaikissa yhteiskunnallisissa suhteissa, joihin siveellisyys oikeastaan perustuu. Minun täytyy säästää tarkempi selitys Germanien yhteiskunnallisesta tilasta toiseksi kertaa; mutta niille, jotka uneksivat villi-elämän siveellisestä jaloudesta, tahdon tässä esiin-tuoda muutamia kohtia itse Taciton kertomuksesta.
Luonnollista on, että niissä sota oli ikäänkuin elämän tarkoituksena ja heimokunnat keskenäänkin alituisesti ottelivat, kaikki rauhalliset askereet pidettiin halvassa arvossa. Kattien kansasta Tacito erittäin lausuu: "Eivätpä rauhankaan aikana pukeu leppeämpään muotoon: ei kellään ole asumusta eikä peltoa eikä minkään-laista huolenpitoa; elättävät itsensä mihin tulevat, tuhlaten muiden omaisuutta eikä omastansa pitäen väliä, kunnes hermoton vanhuus tekee heidät kelvottomiksi harjoittamaan niin jäykkää miehuutta".[29] Tämä tietysti oli raakuuden korkein aste; mutta Taciton kuvaus yleisestä koti-elämästä Germaniassa ei ole paljoa valoisampi: "Milloin ei sotia käydä, kuluu paljon aikaa metsänkäyntiin, mutta vielä enemmän joutenoloon, uneen ja syöminkiin. Nukkuvat myöhään päivään, herättyänsä kylpevät, enimmästi lämpimässä, kylvettyänsä ruokailevat, sitten menevät toimiin tai yhtä usein juominkeihin. Juoda yötä päivää yhtenään, ei lueta kellenkään viaksi; silloin niinkuin juopuneilla ainakin syntyy usein riitoja, jotka harvoin ratkaistaan paljaalla toralla, vaan tavallisesti murhalla ja haavoilla. Selvälläkin päällä antauvat semmoisella hurjuudella peliin, että kun ovat kaiken omaisuutensa menettäneet, panevat viimeiselle heitolle oman ruumiinsa ja vapautensa". Että tämä säännöttömyys elämässä oli Germanilaisilla sääntönä, ja että semmoisissa oloissa siveellisyyden varsinaiset muodot, perhe ja valtio, olivat aivan heikolla kannalla, todistaa Taciton kertomus yltäkyllin. "Sotaisimmat ja uroollisimmat", hän lausuu, "eivät tee mitään työtä, vaan heittävät huoneen askareet ja kotitoimet sekä peltojen viljelyksen naisille ja vanhuksille ja perhekunnan heikoimmille; itse viettävät aikansa tylsässä työttömyydessä, kummallisella luonteen ristiriitaisuudella, kun samat miehet niin rakastavat laiskuutta ja niin vihaavat lepoa".[30] Naisen tila, joka tavallisesti on yhteiskunnallisen siveellisyyden puntarina, oli sama kuin alkuperäisissä yhteiskunnissa muuallakin. Vaimot ostettiin; monivaimoisuus oli luvallinen, vaikka tietysti niin köyhissä oloissa ei aivan tavallinen.[31]
Nämä Germanilaisen elämän ominaisuudet eivät nähtävästi olleet paljon muuttuneet siihen aikaan, jolloin barbarit asettuivat keisarikunnan raunioille, kuten Ammiano Marcellinon, Gregorio Toursilaisen y.m. kuvaukset selvästi ilmoittavat. Jos muutosta oli tapahtunut, se pikemmin oli muutosta pahempaan päin, niinkuin luonnollista onkin, milloin kansat ajelevat kodittomina ympäri maailman. Moni arvelee, perustuen Tacitonkin lauseisin siinä kohden, että vilpitön rehellisyys oli se puoli Germanilaisessa luonteessa, joka perusti barbarien etevyyttä Romalaisuuden rinnalla. Historia ei suinkaan vahvista tätä ajatusta. Salviano, joka keisarikunnan loppu-aikoina kirjoitti innokkaan saarnan Romalais-maailman synneistä, jotka hänen mielestään olivat syynä aian onnettomuuksiin, katsoi kuitenkin barbari-luonteen pää-viaksi juuri petollisuuden: "Göthit ovat petolliset, Frankit valeelliset, valapattoiset; he eivät käsitäkkään kavaluutta miksikään viaksi; väärä vala on heistä ainoastaan puheen muotoa eikä rikosta".[32] Ja Salvianon todistus saapi täyden vahvistuksensa historian tunnetuista tapauksista. Tuo julma kavaluus, jolla Theuderik Suuri teloittaa Odoakerin ja hänen väkensä, Klodovikin petos-työt sukulaisiansa vastaan, Merovingien koko historia, murhe-näytelmät Longobardien kuningas-perheessä, sanalla sanoen lukemattomat esimerkit, joita en tässä voi luetellakkaan, osoittavat, ett'ei rehellisyys suinkaan siihen aikaan ollut "maan perinyt", niinkuin sananlasku kuuluu, ja ett'ei maailman siveellinen kanta ylipäänsä ollut Germanilais-valloituksen kautta kohonnut. Myöskin se luonnon-voima, jonka barbarit villi-elämästä toivat mukaansa, katosi pikemmin kuin olisi sopinut arvata. Vandalien, Göthien, Burgundien valtakunnat tulivat varsin lyhyt-ikäisiksi, ja Merovingien suku loppui henkiseen ja ruumiilliseen kykenemättömyyteen.
Nämä tosi-asiat silmäin edessä, lienee mahdoton selittää vanhan maailman kukistumisen syyksi barbari-kansain turmelematon jalous ja Romalaisen sivistyksen rappio-tila. Ne vuosisadat, jotka seuraavat keisarikunnan kukistumisen perästä, eivät suinkaan osoita siveellistä edistystä ihmiskunnan oloissa, vaan päin-vastoin yhä karttuvaa raakuuden ja pimeyden valtaa, samassa määrässä kuin Romalaisen sivistyksen muistot himmenevät ja haihtuvat. Joka niin-muodoin etsii järjellistä johtoa ihmiskunnan vaiheissa, ei ainakaan voi väittää maailman siveellisesti parantuneen Romalais-sivistyksen häviön kautta. Onko siis mitään muuta katsanto-kohtaa, joka osoittaisi tapahtuneen muutoksen tarpeelliseksi tai hyödylliseksi? Vai onko ainoastaan Sallimuksen oikku nyt viskannut ihmiskunnan uusille poluille, katkaisten tylysti sen entistä kehitys-jaksoa? Tämä kysymys on kaikkien tärkeimpiä historiallisen tieteen alalla. Tahdon tulevassa luennossa koettaa siihen antaa jotakin vastausta.