Yhdes-toista Luento.
Yleis-ihmisyys ja kansallisuudet.
Miksi suuren Romalais-vallan täytyi kukistua ja hajalle mennä? — Tämähän se kysymys, johon minun piti tässä luennossa etsiä vastausta. Olemme nähneet, että syy tähän mullistukseen ei ollut Romalaisuuden siveellinen rappio ja barbarien siveellinen etevyys, niinkuin usein on arveltu, eikä myöskään joku ihmiskunnan tarve ruumiillisesta uudistuksesta tuoreiden aineiden kautta, niinkuin myöskin joskus on ajateltu. Jälkimäisen seikan suhteen olen jo huomauttanut, että barbarien luonnon-voima tavattoman pian katosi uusien kultuuri-olojen vaikuttaessa eikä niin-muodoin jättänyt tuntuvia jälkiä maailman aineelliseen olentoon. Mutta jos voisimmekin keksiä jotakin hyötyä barbari-aineiden tuottamasta suvun-sekoituksesta, ei käy väittäminen, että tätäkään tarkoitusta varten Romalais-valtakunnan kukistus oli välttämättömän tarpeellinen. Vieraiden aineiden vastaan-ottaminen ja sulattaminen oli alusta saakka ollut Roman-vallan omituisuutta, ja tämän aian barbarit tuskin parempaa pyysivätkään kuin sulautua Roman kultuuriin, joka lumous-voimalla veti heidät puoleensa. Kumma kyllä! itse teossa tämä kultuuri nytkin heidät nieli ja sulatti. Kaikki nämä barbari-kansat, jotka asettuivat keisarikunnan raunioille, Göthit, Burgundit, Frankit, Longobardit y.m., eivät osanneet aian-pitkään säilyttää ominaista kansallisuuttansa, vaan muuttuivat kielensä puolesta Romanisiksi kansoiksi, vaikka suuren keisarikunnan valtiollinen vaikutus jo oli tykkönään hävinnyt ja sen sivistyskin oli pirstoiksi rikki mennyt. Ajatella siis täytyy, että jos barbari-aineet jollakin tavoin olivat sivistyneen maailman uudistumiselle tarpeelliset, nämä eivät kumminkaan olisi vaatineet keisarikunnan valtiollista perikatoa. Loppupäätös 5:nnen vuosisadan suuresta näytelmästä, ei niin-muodoin ole mikään siveellinen tai aineellinen uudistus ihmiskunnassa eikä myöskään oikeastaan barbaristen kansakuntain voimistuminen itsenäiseen kultuuri-vaikutukseen. Ainoana todellisena loppu-tuotteena on keisarikunnan hajoominen sinänsä, ja tämän kautta sen yhteis-ihmisyyden lakkaaminen, jonka Roman maailman-valta oli luonut. Muutos, joka ihmiskunnan oloissa on tapahtunut, käypi lyhyesti lausua näin: Vanhan aian lopulla koko sivistynyt maailma yhtenä kansakuntana, Romalaisena ihmiskuntana; — Keski-aian alusta alkaen taas historian ala hajonneena lukuisiin valtioihin, joista eri kansallisuuksia syntyy ja muodostuu. Tämä on muutoksen pää-luonne. Voimmeko siihenkin löytää järjellistä selitystä? voimmeko katsoa semmoisen mutkan tarpeelliseksi ihmiskunnan sen-aikuiselle kehitykselle? —
Selityksenä on, että uusi aate, nimittäin kansallisuus-aate, nyt oli historiassa astunut esiin, ja tämän voitolle-pääsö oli Roman keisarikunnan kukistus. Koko edellinen kehitys-jakso ihmiskunnan historiassa oli tarkoittanut yleis-ihmisyyden synnyttämistä ja luontoperäisten kansallisuuksien sulattamista yhteiseksi ihmiskunnaksi. Nuo alkuperäiset yhteiskunnat temmattiin ensin suurten itämaisten monarkiiain valloituksilla ulos umpinaisuudestaan ja tasoitus-työ täytettiin Makedonialaisen vallan kautta, joka levitti Hellenien korkeaa kultuuria yli koko itäisen maailman. Sitten seurasi Roman maailman-herruus, joka vielä laveammalla alalla jatkoi samaa sulattamis-tointa, hävittäen lukemattomat kansalliset erikoisuudet, mitkä turhaan ponnistelivat tätä nielevää maailman-valtaa vastaan. Näin oli vihdoin pitkällisellä historian työllä syntynyt ja vahvistunut ihmisyys-aate, tunto ja tieto yhteisestä ihmisyydestä, joka liittää ihmis-suvun kaikki jäsenet yhdeksi ko'oksi etujen ja kehityksen puolesta. Edellisistä luennoistani käypi mielestäni selväksi, että siinä oli ollut Vanhan aian historian koko suunta ja tarkoitus. Mutta sen ohessa on huomattava, että se ihmisyys-aate, jonka Roman-valta nyt oli täytäntöön pannut, kuitenkin oli yhdessä kohden varsin ykspuolinen. Romalainen yleis-ihmisyys oli toteunut ainoastaan yhteisen kansallisuuden muodossa. Yhteinen ihmiskunta oli syntynyt ainoastaan sen kautta, että kaikki kansat olivat muuttuneet Romalaisiksi, s.o. yhdeksi kansallisuudeksi lakien, laitosten ja kultuurin puolesta. Ihmisyys-aate oli niin-muodoin ikäänkuin kahlehdittu kansallisuus-aatteesen, samassa kuin kansallisuus-aate itse oli tähän syleilykseen tukehtunut. Tosin Kristin-usko jo oli laventanut ihmisyys-käsitteensä ulkopuolelle Romalaisen humanitas-piirin ahtaita rajoja; mutta niin kauan kuin Roman valtio-yhteys pysyi, ei voinut Kristin-uskon väljempi käsityskanta siinä kohden oikeastaan toteuntua. Se, mitä historia tällä hetkellä kaipasi, oli erikoisia kansallisuuksia tuon saavutetun yleis-ihmisyyden kehässä. Silloin Roman keisarikunta oli määränsä täyttänyt ja aian tarve vaati sen hajoomista.
Tämä selitys saattaa kenties kuulua kovin opin-sääntöiseltä; mutta se toivoakseni tulee helpoksi käsittää, niin pian kuin käytämme aian tapahtumat sen valaisemiseksi. Lähtekäämme siis vielä kerta tarkastamaan keisarikunnan loppu-aikoja tämän uuden tarpeen kannalta.
Ensiksikin astuu silmiimme se omituinen seikka, että keisarikunnan ihmeteltävä hallinto-järjestys, jonka Diokletiano ja Konstantino Suuri olivat panneet kuntoon ja joka niin lavean valtakunnan ohjaamisessa oli välttämätön, pian alkoi käydä alamaisille kovin rasittavaksi. Virkavallan omituisena kirouksena on aina ollut, että se masentaa yksityisten toimeliaisuutta. Keisarillinen hallitus-muoto tietysti itse periaatteessaan aina oli ollut itsevaltias; mutta vasta nyt, kun tarkka virkavaltainen koneisto levitti sen vaikutusta yhteiskunnallisen elämän kaikkiin piireihin, se tukehutti kaiken sekä kunnallisen että elinkeinollisenkin vapauden. Enentynyt hallitus-loisto sen ohessa vaati lisättyjä veroja ja verojen saanti alkoi tulla valtion pää-tarkoitukseksi. Juuri tästäkin syystä alamaisten yhteiskunnallinen vapaus joutui yhä ahtaammalle. Meidän täytyy hämmästyä niitä väkivaltaisia lakeja, joita keisarillinen hallitus siinä kohden oli pannut toimeen. Niinpä esm. kaupunkien kunnallis-hallitus oli vanhastaan uskottu kaupunkien varakkaimmille asukkaille, jotka "Kurian" jäseninä eli Kurialeina järjestivät kunnan sisälliset asiat ja suorittivat kaikki pienemmät oikeuden-seikat, mutta myöskin kokoilivat valtion vero-saatavat kaupungista ja niistä olivat yhteisessä edesvastauksessa. Vaan samassa määrässä kuin vero-rasitukset karttuivat, tuli Kurialien kunnia-virka kauheaksi kuormaksi, ja valtion täytyi ankarilla säännöillä estää heitä luopumasta asemastansa. Niinpä heitä kiellettiin maaseuduilla asumasta, sotaväkeen menemästä, rupeamasta papilliseen virkaan; jos olivat paenneet tai varkain sukeltaneet muille toimi-aloille, niin laki käski tuoda heidät väkisin asemilleen, ja samat velvollisuudet menivät omaisuuden kanssa perinnöksi heidän lapsillensakin. Maaseutujen olot olivat muodostuneet yhtä ankaraan malliin. Romalais-vallan talonpoiat, niinkutsutut Kolonit, olivat oikeastaan perintö-oikeudella varustettuja alustalaisia suurten maan-omistajain tiluksilla. Mutta heillä ei ollut mitään vapautta luopua tilastansa ja lähteä muille toimi-aloille; jos semmoista yrittivät, se luettiin heille varkaudeksi, koska muka olivat varastaneet itsensä pois maan-isäntäin palveluksesta ja valtion vero-apajasta.
Nämä esimerkit osoittavat, että "Pax Romana" oli alkanut muuttua raskaaksi kahleeksi, joka painoi ja puudutti yhteiskunnan jäseniä. Ainoastaan voimakas yleinen mielipide olisi semmoisissa oloissa saattanut lievittää virkavallan painoa; mutta niin laveassa valtakunnassa ei mikään yleinen mielipide voinut muodostua; sillä ne paikkakunnalliset edut, joista semmoinen muodostus saapi alkunsa, uppoontuivat tuon epämääräisen valtio-edun pohjattomaan kuiluun. Turhaan joskus koettiin muutamia parannus-keinoja kansalaisten turvaksi. Valentiniano I oli antanut maakuntalasille oikeuden valita itsellensä erinäisiä Defensoreita, s.o. jonkunlaisia kansan-tribuneja, jotka saivat tuoda kansan valitukset hallitsijain kuuluville. Gratianon ja Honorion aikoina säädettiin maakunnallisia edustus-laitoksia, joissa kuntien valitut asiamiehet saivat neuvotella maakuntansa yhteisistä asioista. Tämä kaikki oli varsin hyvää, mutta ei enää auttanut eikä riittänyt. Tuo "veljyyden side", joka liitti koko maailman yhdeksi valtakunnaksi, oli jälleen muuttunut rasittavaksi orjuudeksi, jonka alta sekä yksityiset että kokonaiset maakunnat pyrkivät erillensä. Galliassa oli jo 4:nnen vuosisadan alusta syntynyt rosvojoukkoja, joiden turviin sekä kolonit että kurialit usein pakenivat valtio-lakien painon alta. Vielä merkillisempi on, että kansallisen itsenäisyyden oireita alkaa tuolla täällä ilmaantua. Kreikan-kielinen itäinen maailma alkaa kyllästyä liittoonsa Latinalaisten länsimaiden kanssa, ja oikeastaan juuri tämä seikka, eikä paljaastaan jotkut kurjat hovi-juonet Konstantinopolissa, vaikuttaa Theodosio Suuren kuoleman jälkeen, että Itä-Roma erkanee Länsi-Romasta. Kreikkalaisuus tähän aikaan silminnähtävästi pyrkii valtiolliseen itsenäisyyteen, ja Justinianon aikana vihdoin Kreikan kielikin tulee itäisessä keisarikunnassa viralliseksi kieleksi Latinan sijaan. Semiläisellä alalla Syrian kieli samaan aikaan alkaa kehittää ominaista kirjallisuutta. Länsimailla nämä kansalliset pyrinnöt ovat sen puolesta heikommat, että kansalliset kielet jo enimmästi ovat kuolleet. Mutta missä tilaisuutta on, ilmaantuu ainakin hyvä taipumus irtauntumaan keisarikunnan valtiollisesta hoidosta. Jo v. 397 syttyi Afrikassa kansallinen kapina, jonka johtajana oli eräs Gildoni, muinaisten Maurilais-kuninkaiden jälkeläinen. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Roman legionit olivat lähteneet Britanniasta, pelastaaksensa Gallian alat barbarien tulvasta, koettivat Britannian Kymrit järjestää kansallisen valtakunnan. Tätä esimerkkiä seurasi Armorika (nyk. Bretagne), jossa Keltalainen kieli yhä oli säilynyt, ja useat lähiset paikkakunnat yhdistyivät samaan liikkeesen, karkoittaen Romalaiset virkamiehet. Niinkuin tiedämme, sekä Britannia että Armorika eivät milloinkaan enää palanneet Roman vallan alle. Muualla länsimailla tosin puuttui ominaisen kansallisuuden alkeet, mutta Romalaisuuden harrastus oli joka paikassa kuolemaisillaan, ja barbarien tuloa toisinaan melkein mielihyvällä tervehdittiin. Se aika oli tullut, jolloin isänmaan-rakkaus tarvitsi ahtaampia rajoja, voidaksensa elää ja vaikuttaa. Tuo yleis-isänmaa, jota Seneca oli ihastellut, oli jo kadottanut merkityksensä Romalaisen maailman asukkaille.
Silloin keisarikunta hajoo hajoomistaan, ja koska itse maakunnilta myöskin itsenäistä elin-voimaa puuttuu, on seurauksena, että barbari-kansat, kukin kohdaltansa, korjaavat tuon kuoleuntuneen valtio-ruumiin irtanaiset kappaleet. Barbarit itsestään eivät vaikuttaneet keisarikunnan kukistumista, yhtä vähän kuin kalmamadot ovat syynä inhimillisen elin-rakennuksen häviöön. Mutta kun henki on paennut, silloin valtiollisessa niinkuin luonnollisessakin elämässä ilmauntuu mädännys kaikkine seurauksineen, ja barbari-valloitus oli niin-sanoakseni tämän kemiallisen muutoksen tuotteena.
Tuskallinen on katsella tuon hukkuvan Romalais-maailman kuoleman-taistelu. Joka paikassa on häviötä ja epätoivoa. Kun runoilija Rutilio Numatiano v. 417 lähti Romasta Galliaan, hänen täytyi kulkea meritse, koska tuo muinoin niin rikas Etruria oli tyyni hävitetty, viljelysmaat metsittyneinä, tiet ja sillat rikkuneina.[33] Ylipäänsä liike ja kaupankäynti sekä elinkeinollinen toimeliaisuus taukosi, koska valtion yllä-pitämä järjestys oli poissa. Tuolla joku silta oli särkynyt, eikä kukaan pitänyt huolta sen korjaamisesta; täällä taas joku tie kävi mahdottomaksi kulkea, koska joukko barbareja tai rosvoja oli asettunut sen varrelle. Sen ohessa yleinen turvattomuus ja toivottomuus lannisti ihmisissä kaiken työ-innon, varsinkin kun nähtiin Romalaisen hallituksen usein liittyvän barbarien kanssa alamaistensa perikadoksi. Se oli keisarikunnan oma hallitus, joka, suosiolla tai pakolla, antoi suostumuksensa siihen, että raa'at barbari-laumat majoitettiin maakuntalaisten keskuuteen, ja aian kronikat kertovat, että hallitusmiehet siinä kohden usein menettelivät säälimättömällä kovuudella. Niinpä esm. Aëtio kerran heitti muutaman osan Loire'n takaista Galliaa eräälle Alani-parvelle, joka aseellisella voimalla ajoi entiset maan-omistajat ulos.[34] Tämmöisissä oloissa kaikki taloudellinen toimeliaisuus lannistui, koska ei kukaan voinut luottaa edes huomis-päivään; ainoastaan hetken tarpeet ja nautinnot täyttivät ihmisten mielet. Epätoivo synnyttikin hurjuutta ja raakuutta tavoissa. Kun Frankit v. 440 vaiheella karkasivat Köln'in päälle, eivät asukkaat tienneet mitään pelastuksen neuvoa; laittoivat suuret kemut, joivat järkensä hurmoksiin ja antoivat Frankien vuodattaa heidän verensä keskellä särkyneitä viini-astioita. Paikoittain, hädän tullessa, palattiin takaisin pakanuuden menoihin, niin että Norikossa mainitaan ihmisiäkin uhratun. Joka paikassa vihan maljat olivat vuodatetuina onnettoman Romalais-maailman yli, ja joka paikassa vitsauksen ylönpalttisuus synnytti epätoivon huumausta, jota kirkon miehet turhaan nuhtelivat. "Romalais-kansa kuolee ja naurahtaa!" — lausui katkerasti Salviano.[35] Pyhä Augustino, joka juuri ennätti kuolla, ennenkuin Vandalit valloittivat hänen hiippa-kaupunkinsa, Hipponin Afrikassa, ymmärsi myöskin jo selvästi, että "Roman ikuisuus" ei enää ollut historian pylvääksi pantava. Hänen syvä-mietteinen teoksensa "De civitate Dei" (Jumalan valtakunnasta) sisältää ensimäiset perusteet uudelle historian-filosofialle. Roman valtiollinen perikato oli hänellä silmäin edessä; sitä ei enää kukaan voinut epäillä. Mutta samalle aatteelle oli nyt annettava toinen merkitys: "Ikuinen Roma" oli Kristin-usko, jonka piti seisoa kukistumatonna, laskien barbari-kansat valtansa alle, vaikka nämä olivat Roman maallisen vallan hävittäneet.
Itse teossa kirkollinen järjestys olikin ainoa, joka tätä nykyä voimassa pysyi, maallisen järjestyksen kukistuessa. Melkein joka paikassa tuo Kristitty lauma kokoontui paimeniensa ympäri, etsiäksensä turvaa aian kauhuja vastaan, ja pispat hädän hetkenä olivat kansan parhaina johtajina ja neuvon-antajina. Aniano Galliassa ja Leoni Italiassa ovat meille tunnetut Attilan retkien historiasta. Auxerre'n pispa Germano tuli yhtä kuuluisaksi pyhyydestänsä kuin siitä urhoollisuudesta, jolla hän useat kerrat osasi barbarien raivoa hillitä. Kristin-uskon virkana ei ollut yksistään lohdutella kärsivää ihmiskuntaa iankaikkisen autuuden toiveilla; se myöskin holhoi ja puolusti ihmisten maallisia etuja, ja se vihdoin pelasti mitä pelastettavissa oli vanhan maailman yhteiskunta-järjestyksestä ja kultuurista.